domenica 28 dicembre 2014

Meidän jouluaatto Milanossa

Sataa lunta. Oikeastaan lumi tippuu taivaalta rätteinä. Tänään joulunpyhien aurinkokylvyt ja valoshokki-iskut ovat vaihtuneet vaaleaan harmauteen, jonka keskellä suuret lumihiutaleet putoilevat niin, että kauppareissulla niitä piti ihan pyydystää kielenpäähän. Osa hiutaleista onnistuu takertumaan rakennuksiin ja autoihin värittäen ympäristöä seitinkevyesti liidunvalkoiseksi. Osa sen sijaan läiskähtää katuun muuttaen sen loskaiseksi ja lätäkköiseksi.

Ilma on viilennyt viime päivien kymmenestä asteesta nollan tuntumaan, ja sopivasti taloyhtiön lämmitysjärjestelmä hajosi. Nyt istumme kotona kirjaimellisesti hellanlämmössä maanantaihin saakka. Meillä kun taloyhtiön hätänumerot toimivat ainoastaan maanantaista perjantaihin toimistoaikaan. Ei täällä kuitenkaan hätä ole. Glögi ja joulupäivien muistot lämmittävät yhä.

Aurinkokylpy jouluisessa Milanossa. Sforzescon linnan uusi kylpyamme.
Jouluaaton vietimme Federicon perheen kanssa lämminhenkisesti touhuten. Aikuisten aattopuuhiin kuului ruoanlaitto ja seurustelu lasten valmistellessa ohjelmaa. Koska kerrostalokolmiossa neliöitä on juuri kolmion verran ja juhlijoita aattoiltana kaksikymmentäkaksi, juhla ja siihen valmistautuminen olivat yhtä iloista sekametelisoppaa.

Alkupaloja siivutettiin, leikattiin, kuutioitiin, täytettiin ja työnnettiin suuhun sitä mukaa kun juhlakansaa hiukoi. Eli koko ajan seuratessa alkuruoan valmistumista. Me, jotka emme kyenneet tai mahtuneet lieden ääreen, istuimme ruokapöydän ympärillä ja vedimme kitusiin kaiken mikä eteen napsahti. Kun ensimmäinen pastalautanen - tortellinit lihaliemessä - höyrysi nenän edessä, ohjelmatoimiston 8-vuotias puheenjohtaja lausui juhlallisesti, että tasan kello 21.05 alkavat esitykset. Luvassa ainakin tanssia, laulua ja vitsejä. Mutta kun vuotta nuorempi serkku nyki puheenjohtajaa hihasta ja kuiskasi tälle, että aikuisten kanssa jouluna pitää myös pelata Tombolaa (joka on bingon tapainen numerolautapeli), lyhyen supinatuokion päätteeksi tirehtööri rykäisi ja ilmoitti, että teknisistä syistä ohjelmanumerot alkaisivat hieman aiemmin. Sitten kun olisi syöty.

Virhe. Sillä italialaisessa perheessä ei tunneta jouluna aikakäsitettä "sitten kun on syöty". Tortellinit lusikoitiin liemestä ja seuraavaksi edessä lepäsi lautasellinen "le reginette alla salsicciaa", aaltomaista fettucine-nauhaa maukkaassa makkarakastikkeessa. Kun pastat oli popsittu, vuorossa olivat paistit: vasikkaa, villisikaa ja tavallista sikaa. Viimeinen pääruokalautanen oli täynnä haudutettua mustekalaa, jonka valmistaminen kokonaisuudessaan vie yhden toimistotyöpäivän.

Aattoilta. Joulukuusi ei vielä kasva korvasta, kuva valehtelee.
Yleensä ottaen pohjoisessa Italiassa joulunvietto iskostuu joulupäivään, jolloin joulupöydän antimien ääressä vietetään koko päivä. Puolesta päivästä ilta kahdeksaan, yhdeksään. Tietenkään koko aikaa ei syödä, mutta appeesta nautitaan pitkään ja hartaasti. Ruokailun aikana ja ruokalajien välissä puhua purputetaan, lasketaan leikkiä, esitetään ja nautitaan esityksistä, jaetaan mahdollisesti lahjat, jos niitä ei ole jo annettu, ja yleensä ottaen vietetään aikaa yhdessä.

Eteläitalialainen joulunvietto alkaa tyypillisesti jouluaattona. Ymmärrettävästi merenrannan asukkailla jouluaattoillallinen on kala- ja äyriäispitoinen  kun taas koko niemimaassa joulupäivän lounas perustuu pääasiassa lihaan. Unohtamatta kasviksia, hedelmiä, pähkinöitä, juustoja ja jälkiruokia, jotka ovat osa niin arki- kuin juhlapöydän tarjontaa. Federicon etelässä juuret kasvattanut mutta Milanossa elänyt suurperhe toteuttaa omia jouluperinteitään niin kuin loppujen lopuksi lähes jokainen meistä tekee. Ylläpidämme tiettyjä perittyjä tottumuksia, keksimme uusia ja vaihdamme järjestystä.

Meidän Milanon joulu vietetään siis perheen kesken jouluaattona. Jouluruoka on sitä mitä kukin milloinkin tuo, mutta tietty pääkokit sopivat etukäteen tarjoilun pääpiirteet. Suomalaisesta keittiöstä kokeilevaan joulupöytään on tuotu voileipäkakkuja ja lämminsavulohta, jotka ovat saaneet varsin hyvän vastaanoton. Tätä lisää, kiitos. Täällä tiedetään myös, että joulupukki asuu oikeasti Korvatunturilla ja että Fede on nykyään joulupukin apulainen. Toisaalta aina on ollut niin, että joulupukki on tuonut lahjat. Ei Jeesus-lapsi, Santa Lucia tai Loppiaisnoita, jotka myös ovat tunnettuja ja perinteisiä lahjantuojia italialaisissa perheissä. Niinpä aattoillan edetessä ja varsinkin pienten vatsojen täyttyessä joutuisasti kärsimättömyys kasvoi ja ilmassa oli aistittavissa nahistelua. Sellaista joulupukin odotusta.

Oiva ukki, tällä kertaa uskottavana miniatyyrinä oikean pukin jumiuduttua kinoksiin.
Otettiin puhelu Suomeen Korvatunturille. Sen verran seitsenpäistä lapsijoukkuetta pystyi höynäyttämään - ja jos ihan vanhenpiin teini-ikäisiin pukkijuttu ei enää purrut, niin hengessä olivat mukana - että tänä vuonna pukki oli juuttunut lumihankiin eikä pääsisi henkilökohtaisesti paikalle. Puhelin kiersi ja pukkia toivotettiin kovasti tervetulleeksi - mahdollisimman pian. Aurausapuakin oli tarjolla. Varmuuden vuoksi kuitenkin laulut laulettiin luuriin ja sovittiin, että pukin tonttu Fede hoitaisi lahjojen jaon, kun lahjatontut soittaisivat ovisummeria kolmesti. Lahjasäkit olivat jo lähteneet matkaan, mutta pukki rekineen oli yhä jumissa nietoksissa.

Puhelun jälkeen viisi tonttua juoksi ulko-oven taakse odottamaan ja hurraamaan kuorossa Bab-bo Na-ta-le, Bab-bo Na-ta-le (Jou-lu-puk-ki, Jou-lu-puk-ki). Turun joulurauhaa tähän maahan on ihan turha julistaa, mutta naapurisovun ylläpitämiseksi kiljukaulojen ihana kuoro saatiin takaisin syvemmälle sisätiloihin odottamaan lahjatonttuja, kun joulupukki oli onnistunut ionisiirtämään itsensä huusholliin. Ei haitannut, vaikka pukki oli jäänyt pikasiirrossa käsinuken kokoiseksi ja puhetorvena toimi Fede. Tarinaa riitti niin, että lasten omat ohjelmanumerot meinasivat unohtua esittämättä. No, onneksi pukki muisti tämän niin, että aikuisetkin saivat lahjansa.
Tonttujen jouluyö.
Lasten lahjat saapuivat ja nanosekunnissa kääreet oli saatu auki niin, että päästiin ihastelemaan niistä kuoriutuneita leluja ja pelejä. Itseoikeutetusti äidit saivat avata pehmeät paketit ja ihastella niiden sisältöjä. Ennen aattoillan vaihtumista joulupäiväksi pelasimme kierroksen tombolaa. Kyllä kannatti olla kiltti tänäkin vuonna.

giovedì 25 dicembre 2014

Joulupuuroa suomalaisittain, kanelirisottoa italialaisittain

Joulupäivä alkaa raukeasti hyvin nukutun yön jälkeen. Herätessäni taustalla Jose Carreras muistelee kaihoisasti romanssia Aranjuezissa ja minä venyttelen sängyssä kuin kissa. Tänään minun Aranjuez on Milanossa, jossa tuuli kuljettaa hissukseen maahan pudonneita kuivia puunlehtiä. Fede on aloittanut aamun hetken ennen minua ja kahvi saapuu sänkyyn. Jouluaamun luksusta.

Puolenpäivän aikaan nälkä heräilee hiljalleen ja me heräämme todellisuuteen, että olemme tyhjentäneet jääkaapin erittäin tehokkaasti edellispäivien aikana. Viimeisen iskun teimme aattona, jolloin pakkasimme kaiken mahdollisen joulupöytään kelpaavan kasseihin ja suuntasimme anoppilaan perhejoulun viettoon.

Niinpä laktoositon ja gluteeniton joulupäivän riisipuuro kahdelle syntyy hyvin yksinkertaisista aineksista:
- risottoriisiä (luulen, että puuroriisikin käy, sillä onhan kyseessä joulupuuro)
- vettä (kaikki maito on juotu, uusi odottaa kaupanhyllyllä)
- suolaa
- öljyä
- kanelia
- sokeria
- (manteli, pähkinä).

Kaada kattilan pohjalle pari tilkaa öljyä ja heitä perään kaksi suurta tai kolme pientä kourallista risottoriisiä. Kuullota pari minuuttia niin, että riisin väri ohenee, ei tarvitse olla läpikuultava. Lisää iso kahvikupillinen vettä niin, että riisit peittyvät kunnolla ja ala hämmentää. Pidä liekki sen verran suurella, että kattilasta kuuluu porina koko keittoajan. Kun vesi on imeytynyt riisiin, lisää nestettä ja hämmennä.Viskaa suolaa maun mukaan. Meidän maku on noin tasainen ruokalusikallinen. Kun vesi aina vaan vähenee riisien pullistuessa, lisää sitä pikkuhiljaa ja hämmennä.
Tämä on sellainen joulumuorin keittoprosessi. Koko kaksikymmentäminuuttisen kypsymisajan on tärkeää olla lieden ääressä hämmentämässä ja heittämässä vettä sen verran pienissä erissä, että puuro pulppuilee iloisesti myös nesteen lisäysvaiheissa. Sanoisin, että kaikkiaan tarvittava nestemäärä on kolme suurta kahvimukia (noin 8-10 dl). Parinkymmenen minuutin kohdalla - tai kun riisi on sopivan ylikypsää - sammuta keittolevy ja anna puuron levätä hetki.

Suomalais-italialainen ja pähkinän verran saksalainen joulupäivän puuro.
 Jos haluat lisätä ruokailuhetkeen jännitystä, sujauta puuroon hyvän onnen manteli. Tai jos tähän mennessä kaikki mantelit on jo uitettu glögissä, niin kuin meille kävi, saksanpähkinä uppoaa puuroon yhtä hyvin. Varmaan mikä tahansa muukin pähkinälaatu käy. Annostele, ripottele sekaan kaneli (ja sokeri) ja herkuttele.

Kyytipoikana meidän puuropöydässä toimi Verdeglio-punaviini. Vuosikertaa etikettiin ei ollut lyöty, mutta yksitoistaprosenttina se oli sopivan kevyt ja hedelmäinen ajaakseen hedelmäsopan asian riisipuuron kavaljeerina.

Ecco qui,
Risotto alla cannella (e zucchero).
Buon appetito!

martedì 23 dicembre 2014

Joulun salaisuus

Trin triin, trin triin...
- Haloo.
- Täällä soittaa Asia, onko Joulupukki? kysyy kirkas pikkutytön ääni.
- Joulupukkihan se täällä, hohoo. Mitä kuuluu, Asia? Oletko ollut kiltisti?
- Joo, tyttö vastaa iloisesti.
- Annahan kun joulupukki katsoo... kas tässä se on. Oletpa kirjoittanut pitkän kirjeen.
- Niin. Katsos kun minulla oli paljon asiaa. Ja sitten täällä on vielä siskot ja äiti ja isä ja mummo... ja ukki.
- Jopas jotakin. Tässä lukee, että asut Italiassa. Joko siellä on lunta?
- Ei ole, tyttö naurahtaa.
- Jaaha, minun on vissiin paras tuoda vähän tullessani. Sopiiko?
- Joo. Voiko pikkusiskokin puhua sinulle?
- Tottahan toki, hohoo. Muista olla kiltisti. Jouluna tavataan. Ciao Ciao!

Kännykkä siirtyy pikkusiskolle ja tarinatuokio Joulupukin kanssa jatkuu hetken.

Oothan meille vanha tuttu, puuhkalakki, Kalpanuttu.
Tietenkään puhelinlangat eivät pirisseet Korvatunturilla asti, vaan pukin luuri oli unohtunut meille. Silti eräs pieni italialainen neiti saa vielä hetken aikaa elää joulupukkitarinaa, joka kahdeksanvuotiaalla on jo alkanut horjua. Ennen puhelua pukille tyttö oli ilmoittanut isälleen epäilevänsä, että ehkäpä ukki hoitaa myös joulupukin tointa. Kyllähän eläkeläinen ehtii tonttujen kanssa lahjoja jakamaan kerran vuodessa. Ja kun ukki on sopivanikäinenkin, ainakin kolmesataavuotias. Mutta kun lapsi pääsi juttelemaan samanaikaisesti ukin ja joulupukin kanssa, epäilyksen pilvi haihtui. Ainakin vielä vähäksi aikaa, ja joulunodotus nousi uuteen vauhtiin.

Mulla jouluvalmistelut ovat yhä aamutossuissa, mutta aattoaamuna ajattelin laittaa hihat heilumaan ja loihtia kotiin joulua. Milanossa kulkiessa joulun läheisyys ei ole vielä tarttunut. Päivisin kadut kylpevät auringossa ja pimeän laskeutuessa syttyvät hurjat, monissa väreissä kirkuvat ja vilkkuvat lamppuviritelmät. Sanoisin, että kitsch-tyyliset valohirvitykset pikemmin loitontavat lempeän joulurauhan etsijää kuin loihtivat maailmaasyleilevää lämpöä ja sisäistä rauhaa.

Olen joskus aiemminkin miettinyt, että mikä joulukoristelussa menee vinksalleen estetiikkaa rakastavassa Italiassa. Usein ulkoiset puitteet jäävät hyvin arkisiksi, häthätää kyhätyiksi puolivalmisteiksi. Tai sitten mauttomiksi ylilyönneiksi, jotka sopivat kontekstiin yhtä hyvin kuin englantilaiset joululaulut saksalaiseen olutjuhlaan.
Joulu on taas, joulu on taas... Nalle Puh ystävineen poistuu takavasemmalle pukin saapuessa.

Nyt tarkkana. Onko ajovalot kunnossa?
 Totuuden nimessä toki koristelusta löytyy paljon kaunistakin, mutta taas tänä vuonna katukuva kokonaisuutena on vaisu. Voiko laimeuden aiheuttaa lumen puute? Vai kenties se, etten itse ole juuri käärinyt hihoja? Sanotaan, että tekemällä syntyy ja uskon, että siinä on hitunen totta. Puuhastelu noin yleensä ottaen on mukavaa ja jos lopputulos tyydyttää, se luo onnistumisen iloa. Toisaalta siivouskin vimmatun kiroilun säestämänä päättyy lopulta helpotuksen huokaisuun ja hetken mielihyvän tunteeseen siitä, kun kotona paikat ovat järjestyksessä ja puhtaat tuoksut pussissa.

Mutta olen laiska. Ihan mahdottoman laiska. Niinpä tänä jouluna aion päästä joulutunnelmaan havainnoimalla. En enää niinkään ympäristöä kuin ihmisiä. Federico kokkaa, vähäiset joululahjat ovat muissa kuin omissa käsissä syntyneet ja kodin pintapuolinen pakkelointi... No olkoon siinä minun korteni joulukekoon. Mutta tunnelma. Se tulee tänäkin vuonna ihmisistä. Ensimmäinen joulutunnelmatähti syttyi pienten tyttöjen puhelusta joulupukille.

Viime perjantaina karkasin kesken päivän hakemaan työnantajan joulupullalähetystä. Odottaessani bussia rautatieaseman kyljessä katselin kuinka kodittomat laitapuolen kulkijat istuivat ulkosyvennöksissä tonttuhatut päässä ilolientä litkien ja keskenään poristen. Alkuiltapäivästä ensimmäiset soihdut olivat jo sammuneet ja ennättäneet höyhensaarelle. Vinossa pojottavat lakit ja touhuaminen syvennöksissä muistutti iloista hälinää tonttujen pajassa. Toinen tähti joulutaivaalla.

Asemarakennuksen syvennöksissä voi nähdä vilaukselta hiippalakkeja. Tonttu Torvinen on salainen, mutta kuhinaa piisaa nuorempien tonttujen tiimeltäessä.
 Joulukortti kädessä, luuri korvassa, someviesti laatikossa. Kanssaihmiset kaupungilla, perhe ja ystävät ympärillä. Virtuaalisesti, fyysisesti ja ajatuksissa. Tähtiä alkaa syttyä lisää. Ulkoisilla asioilla voi luoda puitteet, mutta kyllä vaan ajatuksen voima ja ystävällinen sana kantavat kauas. Ja kääntävät suupielet hymyyn. Tänä jouluna annan aikaa itselle, olen hyvällä tuulella. Toivon tällä tavoin löytäneeni joulun salaisuuden. Sisäisen rauhan ja hyvän mielen, jota voi jakaa eteenpäin.

Tunnelmallista joulunaikaa!

lunedì 15 dicembre 2014

Aika on rahaa veronmaksajalle

Kodin joulutunnelma on yhä kadoksissa kuin kuuluisa suolikaasu Saharassa. Muutama jouluhankintoja sisältävä pieni pussukka koristaa kirjahyllyä kuin muistutuksena siitä, että koti on kelvottomassa kunnossa koristelulle.Vaan sellaisena se saa pysyä vielä muutaman päivän.

Kuka mainitsi liskojen yön? Päiväkin voi joskus olla sellainen.
En tiedä kuka keksi ripotella lähes kaikki meidän ohjelmistojen tuotantoonmenot tänä vuonna niin, että vuoden aikana monta tärkeää tapahtumaa on jouduttu perumaan tai jättämään väliin. Joulua ei sentään peruta, mutta kun sekä ennen että jälkeen mennään taas tuotantoon, niin harmittaahan se. Suomeen ei päästä. Viime hetken paniikki alkaa nostaa päätään ja päivässä saadaan aikaan enemmän harmia kuin hyvää. No ei ehkä ihan näin, mutta aikaa hukataan surutta.

Ja tunnetusti aika on rahaa. Se tässä kimposi mieleen miettiessäni että kuinka toimia, kun taas pitäisi pulittaa 2 euron kiinteistövero vuokrayksiöstämme. Vuokranantajalta tuli pyyntö suorittaa maksu heidän liitelomakkeellaan. Varttiminuutin pohdinnan jälkeen olen päättänyt uhmata käskyä ja maksaa veron toistamiseen verkkopankin kautta. Maksun hyväksymisilmoitus saa kelvata todisteeksi siitä, että verotaakka on pudonnut harteiltani tämän vuoden osalta. Verkkopankkimaksusta posti veloittaa euron per itsemaksettu lasku. Vaihtoehtona on pyytää ja olla saamatta puoli päivää palkatonta vapaata kahden euron siirtämiseen valtiolle henkilökohtaisesti postin asiakastiskillä. Otan siis tietoisen riskin siitä, että minua paheksutaan hetken aikaa vuokranantajan puolelta. Mutta kun aika on rahaa eikä kumpaakaan ole koskaan riittävästi varsinkaan näin joulun alla.

Tänään pelasin aikaa ja säästin rahaa.
Joulustressiäkö? Ei sentään. Ihan yleisesti ottaen hapan hetki turhan ja turhauttavan byrokratian edessä. Huomenna verokarhu, päättömät projektituotokset ja mielensä pahoittanut vuokranantajan edustaja on taas laulettu suohon, ja joulukin saa tulla pikkuhiljaa.

venerdì 12 dicembre 2014

Riekkisen suvun seikkailuja San Lorenzon pilareilla

Mitä tulee kirjoihin, olen kausilukija. Selaan säännöllisesti blogeja, aikakausilehtiä ja sanomalehtiä verkossa, mutta lukukokemuksena kirja on verkkojulkaisuja vahvempi. Tarinaan uppoutuminen vaatii, että kirjaa voi hypistellä samalla kun simät tanssivat tekstin mukana. Sivujen huomaamaton rimputus kuuluu asiaan, kun tapahtumat alkavat elää mielikuvissa.

Talisman I. Alkuosa trilogiasta, joka kertoo sukunimeni tarinan. Faktaa ja fiktiota.
Kesälomalla sain kirjan sedältäni muistoksi - ja ehkä jopa luettavaksi, kuten hän itse on merkinnyt omistuskirjoitukseen. Kotiin palattuamme kirja päätyi matkalaukusta vaatimattomaan kirjahyllyymme.

Pari kuukautta vierähti syyshärdellissä ennen kuin eräänä marraskuisena päivänä pysähdyin kirjahyllyn eteen. Sieltä sedältä saatu kirja tarttui käteen kuin itsestään. Ikkunan takana kelmeä auringonpaiste viestitti, että nyt ovat käsillä viimeiset lempeät syyspäivät. Ulos siis. Juoksulenkkeilijää minusta ei ole tullut ahkerasta yrittämisestä huolimatta, joten pujautin kirjan kassiin ja suuntasin kirkolle. Keskustassa on kivoja paikkoja, joihin pysähdyn mielellään toviksi lukemaan.

Jos määränpää ei vielä lähtiessä ole kirkas, etsiydyn usein Tuomiokirkolle (Duomo), josta on sopivan lyhyt matka joka suuntaan. Italiassa maanteillä liikkuneet ovat varmasti törmänneet tienviittaan "Tutte le direzioni", mikä tarkoittaa, että kyseistä väylää myöten pääsee kaikkiin suuntiin. Italiassa liikuttaessa tämä ei ole aina itsestäänselvyys ilman asianmukaista opastetta. Joka tapauksessa minun sisäisessä pääkartassa juuri Duomon aukiolle on pystytetty kyseinen opastaulu.

Tällä kertaa lukuvietti kuljetti San Lorenzon pylväille (Colonne San Lorenzo), jonne milanolaiset kokoontuvat hengailemaan varsinkin ilta-aikaan ja viikonloppuisin. Kyseessä on keskiaikainen rakennus samannimisen basilikakirkon yhteydessä lähellä Porta Ticinese-nimistä kapunginporttia. Pylväsrakennelma on yksi harvoista paikoista, joka on säilynyt tähän päivään Milanon herttuakunnan ajoilta. Milano oli itsenäinen valtio vuodesta 1395 vuoteen 1797.

San Lorenzon pilarit.

San Lorenzon basilika.
Näiden historiallisten pylväiden väliin oli mukava ujuttautua istumaan ja uppoutua Riekkisen suvun värikkäseen, mutta fiktiiviseen seikkailuun. Kertojana itse setäni. Tarina alkaa kivikauden aikaisesta Saksasta ja kuljettaa lukijan keskiajan hansakauppiaiden maailman läpi aina Ruotsin vallan aikaiseen Suomeen ja Savoon. Vuonna 1600 yksi esi-isistämme saapuu Kuopionniemen kirkkopitäjään, jossa siihen aikaan oli 517 savua, ja raivaa uudistilan Pisavuoren taakse Nilsiään.

Tarina kuvaa kuinka sukupolvet toisensa jälkeen ovat eläneet yritteliästä elämää, josta ei ole uupunut kokemuksia. Historiaan nojautuvan teoksen juoneen mahtuu myös sankaritekoja, joissa urheat esi-isät ovat pelastaneet ihmishenkiä. Viimeisimpänä Kustaa II Adolfin hengen 30-vuotisessa sodassa, josta monien vaiheiden jälkeen sankari palaa Savoon. Hän asettuu  Maaningan Tavinsalmelle, jossa Kreivi Pietari Brahen nimittämänä toimii postiljoonina ja elää onnellisena perheensä - tai miten asiaa katsoo - perheidensä kanssa elämänsä loppun asti.

Tähän päättyy trilogian ensimmäinen osa. 459 sivua mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista luettavaa, josta ei siis puutu jännitystä eikä huumoria. Tarinassa johtolankana kulkee Riekkisen suvun onnenkalu, joka on seurannut sukua vuosisatojen virrassa aina kivikaudelta saakka. Talismaani, karhunpäätä muistuttava meripihkamöykky, on palkkio erään muinoin saksanmaalla liikkuneen metsästäjä-keräilijä esi-isän urotyöstä. Aikojen kulussa esine on hukkaantunut suvun jäseniltä, mutta kuin ihmeen kaupalla löytänyt taas takaisin omiensa pariin. Ja niin kun asiaan kuuluu, talismaanin kadottua epäonni on pesiytynyt sukuun ja vastaavasti sen palattua asioille on alkanut löytyä tarkoitus. Mutta missä onnenamuletti on tänään?

Sielläkö se Riekkisen suvun talismaani on? Milanossa, San Lorenzon pylväspihalla kahden laulun voimalla esiintyvän hassunhauskan katulaulajan käsissä?
Ilmeisesti kertomuksen toinen osa on jo julkaisua vailla valmiina ja kolmaskin hyvää vauhtia kirjoituksen alla, joten sukusaralla on tiedossa uusia lukukokemuksia. Mahdollisesti uusimmassa teoksessa raotetaan myös salaisuutta onnenkalun tämänhetkisestä olinsijasta. Kaikkea tätä odotellessa koppaan käteen tutun ja turvallisen Paasilinnan nauruhermoja kutkuttamaan. Nyt saa virkkukoukku jäädä hetkeksi lomalle.