sabato 31 gennaio 2015

90 päivää maailmannäyttelyn alkuun

Ravintoa planeetalle, energiaa elämälle (ital. Nutrire il Pianeta, Energia per la Vita). Toukokuun 1. päivänä avaa oven maailmannäyttely, jonka tutustuttaa kävijät ravitsemuksen ja ruoan monimutkaiseen mutta samalla monipuoliseen teemaan.

Valitettavasti maailmassa esiintyy yhä nälänhätää ja aliravitsemusta samaan aikaan kun toisaalla elintarvikkeita heitetään hukaan aivan liian paljon. Tarvitaan tietoisia polittisia valintoja, tietoa kehittää kestäviä elämäntapoja ja mahdollisuus soveltaa huipputeknologioita, jotta pystytään saavuttamaan tasapaino ravinnon saatavuuden ja resurssien kulutuksen välillä. Tuotteiden ohella näyttely tarjoaakin tietoutta elintarvikkeista ja maapallon arvokkaista resursseita tällä saralla. Vierailijan kannalta näyttelykäyntiä elävöittää se, että matka maailman ympäri tapahtuu interaktiivisesti. Kukin vieras määrittelee itse suhteensa näyttelyn teemaan.

Expo Milano 2015 spot

Suomi ei osallistu näyttelyyn omalla paviljongilla, mutta Aalto-yliopisto on ollut suunnittelemassa 'Saaret ja Meri '-klusteria. Perinteisesti maailmannäyttelyihin ilman omaa paviljonkia osallistuneet maat on jaettu yhteistiloihin maantieteellisen sijainnin perusteella. Milanossa sen sijaan luokittelu on toteutettu teemoittain niin, että kukin maa on voinut valita itselleen sopivan kategorian. Saarien ja meren lisäksi näyttelyn teemaryhmiä ovat: Mausteet, Riisi, Hedelmä- ja palkokasvit, Kuivat alueet, Viljat ja mukulakasvit, Kahvi, Kaakao sekä BioVälimeri.

Paviljonkien ja klustereiden lisäksi maailmannäyttelyssä on omat teema-alueet muun muassa lapsille ja taiteelle. Kattavasti tietoa näyttelystä voit lukea näyttelyn viralliselta sivulta.


Expo Milano 2015. Maailman suurin ruokapöytä pähkinänkuoressa.

Tänään näyttelyn avajaisiin on enää 90 päivää. En olisi ikinä uskonut sanovani ettei Milanoon kannata tulla lomailumielessa, mutta tällä hetkellä kaupunkikuva on aika kaaottinen. Pitäjä puunaa ja putsaa itseään edustuskuntoon. Kunnostus- ja ehostustöissä liikkeelle on lähdetty jo seitsemän vuotta sitten, mutta niin vaan iso osa keskustasta näyttää siltä kuin yli olisi juuri lentänyt beeviiskakkonen.


Tuomiokirkon rakennustyömaa 27.1.2015.

Aukirevittyjä katuja näkee siellä täällä keskustassa.


Tuomiokirkon aukio saa uuden päällysteen.

Keskusrautatieasemalla riittää yhä puunattavaa.

Mutta kun maailmannäyttely alkaa, kaupunki hehkuu taas virkeänä ja kauniisti ehostettuna.

 Missä?
- Milano (Rho ja Pero) 
Milloin?
- 1.5.- 31.10.2015 (joka päivä klo 10.00 - 23.00)
Mitä maksaa?
- 27 / 32 euroa täyshintainen lippu, mutta vaihtoehdot ja alennukset kannattaa katsoa täältä

mercoledì 28 gennaio 2015

Arkielämää helpottavia asioita

Tässä eräänä aamuna tutkiskelin peilistä väsähtäneen näköistä olemustani ja päätin, että on tullut aika viedä pää kiinalaiselle kampaajalleni. Muutaman kerran vuodessa toistuva rutiini, jonka aikana pää pestään halvalla shampoolla, hiirenhäntä typistetään, itse nipsimäni otsatukka tasataan ja lopuksi kuontalo kuivataan ja kammataan. Tunnista kahteen kestävä visiitti kiinalaisessa kampaamotehtaassa kustantaa kymmenen euroa. Sama käsittely italialaisessa parturi-kampaamossa pari kymppiä enemmän.

Odottaessani omaa vuoroani katselin kuinka tuikitavallisena tiistai-iltana kampaamossa oli hulina. Näin matalapaineen aikanakin italialaiset ostavat palveluja, mikä on positiivinen asia. Käyttämällä palveluja ihmiset helpottavat arkeaan.

  
Arkipäivän helpottaja 1: Kampaamo (ital. parrucchiere)

Miten kampaamo liittyy aiheeseen? Yksinkertaisesti siten, että tuuhean tukan ja luonnostaan kauniin hiusvärin ansiosta italialaisen naisen ei välttämättä tarvitse itse pestä ja laittaa hiuksia. Kerran tai kaksi viikossa pää toimitetaan kampaajalle, jossa se pestään ja laitetaan kuosiin niin, että hiukset kestävät edustuskelpoisina kampaamokäyntien välit. Käynti kampaajalla kuuluu ihan tavallisen naisen ja äidin viikkorutiineihin siinä missä ostosten teko, ja tämä on taivahan tosi.

Minun pohjoismaalainen ohut hius vaatii pesua vähintään joka toinen päivä, joten tältä osin kampaaja ei tule jatkossakaan helpottamaan arkipäivääni. Päinvastoin. Useimmiten myös värihuuhtelen kuontaloni mieluummin kotona kuin istun ylimääräisen parituntisen liukuhihnalla.

Vaikka viime vuosina varsinkin laatuputiikit ovat alkaneet toimia ajanvarausperiaatteella, iso osa kampaamoista rullaa yhä liukuhihnalla. Astu sisään ilman ajanvarausta, istu alas ja odota milloin käsittely alkaa. Asiakkaat kulkevat pesijöiden, värinlevittäjien, leikkaajien ja muotoilijoiden käsien kautta kuin tavarat hihnakuljettimella. Niin italialaisessa kuin kiinalaisessakin hintaluokassa kädenjälki on hyvä, mutta omakohtaisen kokemuksen perusteella italialainen käsittely on inhimillisempää. Kun siis tahdon rentouttavan kampauskeikan, menen italialaiseen kampaamoon ja maksan hiukan enemmän. Mutta matin viihtyessä kukkarossa valitsen kiinalaisen palvelutapahtuman.



Arkipäivän helpottaja 2: Kauneshoitola (ital. centro estetico tai yksinkertaisesti estetista)

Sanotaan, että italialainen riisuutuu useammin kauneudenhoitajansa kuin aviopuolisonsa edessä. Siinä missä minä pohjoisen kasvatti esiinnyn päivätolkulla liuskottuneissa ja lohkeilleissa kynsissä, joista lakkakin ehtii rapista pois melkein itsestään ennen kun saan pyyhkäistyä rippeet pumpuliin, tai löydän kynsisakset tasoittamaan pituuseroja, italiattaren sileät kädet ovat aina kuin manikyyrin muotoilemat.

Ai niin mutta niinhän ne ovatkin. Samoin kuin hehkeät kasvot ja karvattomat sääret, jotka ovat tottuneet säännöllisiin ammattitaitoisiin käsittelyihin. Puhumattakaan jaloista, jotka viihtyvät korkeissa koroissa ihan senkin vuoksi, että asiantuntija pehmentää kovettumat ja hieroo jalkoja alvariinsa. Noin niin kuin minun mittapuun mukaan. Manikyyri, pedikyyri, kasvo- ja vartalohoidot, hieronnat, karvojenpoisto ja niin edelleen ovat kaikki tyynni visiittejä, joita olen tottunut ajattelemaan elämän pieninä herkkuhetkinä. Luksuksena, joihin silloin tällöin on ihana antautua. Mutta täkäläisille säännölliset käynnit kuuluvat arkipäivään. Tapa, joka aloitetaan jo nuoressa teini-iässä.


 

Arkipäivän helpottaja 3: Palvelupesula (ital. lavanderia)

Huusholleista löytyy kyllä pyykinpesukone, jota käytetään muutoinkin kuin tilantäytteenä. Mutta varsinkin työssäkäyvät naiset pesettävät paljon perheen arkivaatteitakin pesulassa. Pesuloiden hinnat ovat huokeat, joten ymmärrän hyvin, että mieluummin aikaa pyhitetään perhe-elämälle kuin pestään ja silitetään sen seitsemää kauluspaitaa ja muuta hirpaketta viikonloppuisin. Arkipäivät kun tahtovat työn ja työmatkojen puolesta - aperitiiveja unohtamatta - venyä iltaan eikä viikkoiltoihin näin ollen mahdu enää tunteja moninaisiin kotitöihin.

Minä käytän pesulaa pääasiassa ison ja hankalan pyykin, kuten takkien ja juhlavaatteiden, pesettämiseen ja huoltamiseen. Irrotettavat sohvanpäälliset olen kiikuttanut pestäväksi pari kertaa, mutta päällisten paikoilleenkiskomisen yhteydessä mylvityt kirosanat taisivat kuitenkin viedä parhaimman taivaspaikan osaltani. Ilolla olen pistänyt merkille pesulamme ikkunaan ilmestyneen kyltin, jossa sohvanpesu on muuttunut kotikäynniksi. Tosin meillä sohvakin on vaihtunut kiinteäpäällysteiseksi, joten mielihyvin kutsun pesijän kotiin niin, ettei koko sohvaa tarvitse roudata pesulaan. Tai varsinkaan pestä sitä itse.



Arkipäivän helpottaja 4: Herkkupuoti (ital. gastronomia)

Varsinkin kaupungeissa näkee yhä kivijalkaliikkeitä, jotka valmistavat ja myyvät ruokaa kotiin vietäväksi. Supermarketeissa ja lähikaupoissa toimii keittiöitä samalla periaatteella, mutta muutoin joitakin poikkeuksia lukuunottamatta tuoreet teolliset einesruoat eivät ole yltäneet italialaisten makunystyröihin. Pakkasesta valmista täällä saa yllin kyllin, mutta tuorepuolella lähikauppojen hyllyt notkuvat eineksiä kuin Suomessa prosenttisia viinejä. Eli ei ole juuri näköhavaintoja.

Herkkupuoti tai -keittiö onkin työssäkäyvän perheenäidin keidas, varsinkin jos isovanhemmat asuvat omaa pihapiiriä kauempana eikä samassa taloudessa ole muita ruoanlaittotaitoisia tai -haluisia. Töistä tullessa lapset kainalossa on helppo piipahtaa puodissa noutamassa päivälliseksi esimerkiksi lasagnevuoka sekä paahtopaistia ja rosmariiniperunoita. Helppoa, nopeaa mutta ennen kaikkea hyvää.

Joskus töistä kotiutuessa ja herkkukeittiön ohi kävellessä tekisi mieli tuoksun perusteella hakea "lähikaupan setien" valmistamaa ruokaa. Mutta toistaiseksi olen malttanut odottaa kotiin asti, jossa oma kokki häärää lieden ääressä. Valmiista aterioista kotiin tuotavaksi kelpaa pizza. 



Arkipäivän helpottaja 5: Kotisiivooja (ital. signora delle pulizie domestiche)

Mikäli oman kauneuden ja hyvinvoinnin hankinta ostopalveluna on ollut minulle vieras lähestymistapa, niin luulen, että yläasteen kotitalousopettaja vasta olisi nauranut päin naamaa, jos olisin ilmoittanut isona ulkoistavani kodinhoidon: - "Riekkinen on hyvä ja menee nyt lietensä ääreen miettimään miten soppa keitetään, kuinka parketti pyyhitään ja kylpyhuone kiillotetaan. Jos lottovoitto joskus kohtaa, niin siinä tapauksessa voit unohtaa nämä kotitalouden oppitunnit."

Eräänä päivänä tympääntyneenä jo ajatuksestakin, että siivouspäivä olisi taas käsillä, törmäsin käytävässä naapurin sinkkupoikaan. Hän oli lähdössä reissuun ja sanoi, ettei tarvitsisi hätkähtää, jos asunnosta kuuluisi tiettynä päivänä ääniä. Siellä olisi viikkosiivooja askareidensa parissa. Pling. Minulla kilahti. Pyysin siivojarouvan puhelinnumeron, ja nyt on sinun vuorosi nauraa.

Olen nimittäin vakavasti päättänyt kokeilla siivouspalvelua meillä kotona. Pienessä yksiössä, jossa neliöitä on hädin tuskin kolmekymmentä. Mutta kun satsiin kuuluu paljon ikkunoita, parveke, korkea kylpyhuone kattoikkunoineen ja mies joka maalaa ja kokkaa, pyyhittävää ja pestävää piisaa. Koska hintakin on ihan käypänen, olen tuumannut, että kodin perusteellisen siivouksen ulkoistamisen voisi toteuttaa pari kertaa kuukaudessa.

Tässä asiassa eletään vaihetta, että enää tarvitsee siivota koti siivoojaa varten ja soittaa hänet ensivisiitille. Enhän voi antaa huonoa vaikutelmaa (ital. brutta figura) naapurilleni ja jättää soittamatta, enhän?

martedì 20 gennaio 2015

Seikkailumatka Keski-Maahan

Sormuksen taika herää eloon Milanon WOW-sarjakuvamuseossa, joka muuttuu alunperin J.R.R. Tolkienin luomaksi seikkailuntäyteiseksi Keski-Maaksi. Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti eli sinne ja takaisin ovat aikojen kuluessa inspiroineet monia taitelijoita, suunnittelijoita, elokuvantekijöitä, sarjakuvapiirtäjiä ja muita asianharrastajia kuvaamaan ja toteuttamaan näkemyksiään tästä mystisen viehättävästä mielikuvitusmaasta.

Sormus. (Kuva http://www.museowow.it)
Moderni tolkienilainen maailma on kiehtova sekoitus kaikkea: kirjoja, maalauksia, piirroksia, filmejä, sarjakuvia, pienoismalleja, keräilytavaraa ja pelejä. Yhteistyössä tunnettujen keräilijöiden ja asiantuntijoiden kanssa sarjakuvamuseossa järjestettävä näyttely kokoaa lukuisia helmiä fantasiamaailmaan vihkiytyneille.

Miniatyyrialueen katseenvangitsija on kuuden neliömetrin kokoinen kolmiuloitteinen toteutus Helmin Syvänteestä ja siellä käydystä Ämyrilinnan taistelusta. Tässä kuulussa taistelussa Sarumanin valioörkkien armeijan melkein onnistuu kukistaa rohanilaisten puolustus ja valloittaa linnoitus. Viime hetkellä Gandalf apujoukkoineen ehtii taistelemaan kuningas Théodenin ja Aragornin rinnalle, ja vihollinen taipuu. Ainakin hetkeksi. Näyttelytilassa sen sijaan taistelu rohanilaisten ja örkkien välillä on täydessä roihussa.

Monet muutkin kirjoista ja elokuvista tutut paikat ja tapahtumat ovat esillä pienoismallein. Rakennusmateriaalina on käytetty runsaasti tanskalaista tunnettua muovitiiltä, jota esimerkiksi Brianzan legokerho on muurannut yhteen noin 6000 kappaletta ja rakentanut näyttelytilaan jäljitelmät Tuomiovuoresta ja Kalmansoista. Luonnollisesti mukana on Taru Sormusten Herrasta -sarjan legosettejä ja niistä yhdistettyjä kokonaisuuksia, jotka mukailevat kuuluisia kohtauksia Peter Jacksonin ohjaustyön hedelmistä.

Eteenpäin mars! Seikkailemaan sarjakuvamuseoon. (Kuva täältä)
Lukitarin hyökkäys, Helmin syvänteen taistelu, Uruk-hain armeija, Morian kaivokset, Örkkien paja, Hyökkäys Viimapäällä ja Gandalfin paluu. (Kuva täältä)
Tanska liittyy Keski-Maahan myös kuningatar Margareetta II kautta. Tolkienin tarinoista lumoutunut kuningatar nimittäin piirsi salanimellä Ingahild Grathmer luonnoksia fantasiamaasta, sen hahmoista ja tapahtumista, ja hänen töitään käytettiin vuonna 1977 ilmestyneen ensimmäisen Taru Sormusten Herrasta tanskalaispainoksen kuvituksessa. Myös nämä piirrustukset ovat nähtävänä lukuisten muiden huikeiden ja harvinaisten luonnosten, piirrosten ja maalausten lisäksi.

Piirretyille, sarjakuvataiteelle ja -parodialle on oma mekkansa. Tämän osa-alueen harvinaisuuksia ovat Yhdysvalloissa sarjakuvana julkaistu Tolkienin elämänkerta ja seitsemänkymmentä luvulla Bulgariassa toteutettu sarjakuva Hobiteista. Nykyajan parodiatarinoissa Keski-Maassa seikkailevat niin Aku Ankka ystävineen kuin Simpsonitkin. Seikkailut ja taistelut ovat inspiroineet myös pelien tekijöitä, joten esillä on laaja valikoima kiehtovia pelikortteja, perinteisiä lauta- ja strategiapelejä sekä videopelejä.

Hobitti David Wenzelin kuvituksin. (Kuva täältä)
Simpsonit Keski-Maan sankareina. (Kuva täältä)
Sakki. Keski-Maan sakki. (Kuva täältä)
 Elokuvien saralla kiistatta suurimman yleisömenestyksen on saavuttanut Jacksonin ohjaama sormustrilogia, mutta jo ennen tätä erinomaisten elokuvien sarjaa saagasta on syntynyt mielenkiintoisia rainoja osaavissa käsissä. Esimerkiksi Deitchin ja Bornin vuonna 1966 valmistunut 12 minuutin mittainen Hobitti-animaatio ja Bakshin ohjaama animaatioelokuva Taru Sormusten Herrasta vuodelta 1978. Näistä ja monista vuosien aikana valkokankaalle, teattereihin ja dvd:lle päätyneistä sovituksista on esillä runsaasti materiaalia.

Yksi elokuvaosaston tähdistä mielestäni on amerikkalaisten opiskelijoiden tekemä 35 minuutin mittainen filmi, joka kertoo Tolkienin elämästä kaudella, jolloin hän kirjoitti teoksen Hobitti eli sinne ja takaisin.

Keski-Maata ja sen tapahtumia kuvaavien rekonstruktioiden ja pienoismallien ohella pikkuväkeä - ja tietysti myös isompiakin - kiehtovat taatusti fantasiatarinan hahmoista toteutetut figuurit, lelut ja keräilyesineet. Frodo, Aragorn, Gandalf, Saruman, Smaug ja monet muut taruhahmot parkeeraavat näyttelyvieraiden keskelle. Tilan pelottavimmat, mutta ehkä hurmaavimmat maamerkit ovat luonnollisen kokoinen Klonkku-patsas, parimetrinen valioörkki Uruk-hai ja tulenhenki Balrogin pää.

Deichtin ja Bornin Hobitti-animaatio vuodelta 1966.
Nyt et rimpuile. Meillä on töitä Milanon sarjakuvamuseossa.
Vaikka näyttely tarjoaa aimo annoksen nähtävää perinteisen näyttelyn keinoin, niin siellä on paljon myös oheisohjelmaa ja työpajoja. Luvassa on roolipelisessioita ja peliturnauksia, valkokankaalla pyörivät lyhytfilmit ja dokumentit ja musiikistakin pääsee nauttimaan konserteissa. Viikonloppuisin on luvassa tapaamisia tunnettujen kirjoittajien, kääntäjien, kuvittajien ja muiden fantasiamaahan omistautuneiden asiantuntijoiden kanssa. Työpajoissa voi osallistua Keski-Maan kansojen kielikursseille, opetella kirjoittamaan haltiakielillä tai kehittää miekkailutaitojaan.

Maaliskuun 1. näyttely muuttuu todelliseksi Keski-Maaksi, kun sinne saapuvat tolkienilaiset roolipelaajat, cossaajat. Tänä talvena Milanon sarjakuvamuseo WOW on siis kaikkien Keski-Maassa matkaavien kohtauspaikka kahden kuukauden ajan. 

Missä?
- Milanon sarjakuvamuseo, WOW Spazio Museo, viale Campania 12, Milano. Paikalle pääsee esimerkiksi kehäbusseilla 90/91, bussilla 73, raitiovaunulla 12 ja paikallisjunilla (Porta Vittorian pysäkki). 
Milloin?
- 24.1.- 22.3.2015 (tiistaista perjantaihin klo 15.00 - 19.00 ja lauantaista sunnuntaihin klo 15.00 - 20.00, maanantaisin suljettu) 
Mitä maksaa?
- 5 euroa normaalihintainen ja 3 euroa alennettu lippu.

Ja vielä vihonviimeisenä tähän settiin vinkki Keski-Maahan ihastuneille. Kolmen tunnin päässä Milanosta, itäisen Sveitsin kylässä nimeltä Jenins, sijaitsee tämänhetkisen tiedon mukaan maailman ainoa Keski-Maalle omistettu museo, Greisinger museum. Ulospäin museotalo on kuin Bilbon koti, mutta ken pääovesta käy, saa vierailla muun muassa Moriassa, Erämaassa, Rohanissa, Gondorissa ja Fangornin-metsässä. Lue lisää täältä.

Greisinger museum, Keski-Maa (Jenins, Sveitsi).

venerdì 16 gennaio 2015

Kadonneen paketin metsästys...

ja muita seikkailukertomuksia.

Italian posti (Poste italiane) on täkäläisillekin käsite, jonka ajatteleminen aiheuttaa närästystä. Mutta siinä vaiheessa, kun tiedossa on visiitti konttoriin, tuska nousee konkreettisesti myssyyn, josta se alkaa norua suurina pisaroina pitkin kasvoja. Hikikarpaloiden sekaan saattaa vierähtää muutama kyynel eikä suinkaan iloisesta jälleennäkemisestä oman postin virkailijoiden kanssa, vaan ihan silkasta turhautumisesta. Tätä elämä on tänä iltana, odotusta ja närästystä. Huomenna sitten suden suuhun.

Miksi hemmetissä äidin jouluksi lähettämä paketti ei voinut tulla perille niin kuin postipaketin kuuluu? Tosin tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun lähetys on kadonnut teille tietymättömille Kustin polkiessa. Muutaman kerran myös on käynyt niin, että rikkirevitty kuori ja terveinen ovat pudonneet luukusta, mutta itse tavara on kadonnut Kustin lahkeisiin. Yksi parhaista oli suomalaisen pankkini lähettämä korkotodistus, jonka läpinäkyvän osoiteikkunan reunassa oli sormen mentävä kolo. Ilmeisesti matkalla kiusaus oli käynyt ylivoimaiseksi ja ihan etusormikopelolla oli koetettu, josko kuoresta löytyisi suuria seteleitä. No, ei löytynyt ja sen vuoksi todistus varmaan saapuikin perille. Vaan ollakseni rehellinen suuri osa postista on saapunut kotiin avaamattomanakin.

Toimitusajat kävelevät italialaisen kellon mukaan. Toisissa vuorokausissa on enemmän tunteja kuin toisissa ja toisissa viikoissa on enemmän päiviä kuin toisissa samaan tapaan kuin kuukaudessa vuorokausien määrä vaihtelee. Mutta kun hätäilemällä ei saada aikaan edes pissipäisiä pienokaisia, niin tämä piirre menee mukiin. Pisin tänne saapunut kirje on majaillut postin hostellissa puolitoista vuotta. Olin yhtä iloinen sen saadessani vaikkei ystäväni enää edes muistanut kirjettä lähettäneensä.

Mutta joo,  postinkulun epäsäännöllisyyteen tottuneena en ollut huolissani äitini paketista vielä kahden viikon toimittamattomuuden jälkeen. Nyt, puolentoista kuukauden kuluttua, paketti on jäljitetty ja se on käynyt kotiovellani kuukausi sitten. Missä lähetys luuraa, siihen saadaan huomenna uusia johtolankoja. Mutta se edellyttää postikonttoriin menoa. Melkein tekee mieli itkeä, vaikka todennäköisesti ajan kanssa itku muuttuu nauruksi, niin kuin on käynyt näiden kahden seuraavan episodin kanssa.

Näin ostat merkin ja merkin ostat näin...
Ensimmäisen kerran törmäsin italialaisen postirouvan palvelualttiuteen vuonna kynä ja paperi, kun olin vaihto-oppilaana Milanossa. Asuin pienellä herttaisella paikkakunnalla, jonka ainoa kyseenalainen paikka oli piskuinen postikonttori. Lainausmerkeissä töissä siellä oli yksi paikkakuntalainen rouva, mutta jotta homma ei mennyt ihan kynnenviilaukseksi, muut kotirouvat kävivät pitämässä hänelle seuraa pitkien työtuntien ajan.

Kun astuin konttoriin, pieni sali oli tavallisen tyhjä. Palvelutiskin takana pyntätty asiakaspalvelja istui paikallaan ja keskusteli senhetkisen seuraneitinsä kanssa. Rouva loi minuun katseen, mutta jatkoi tarinaansa. Olin hänelle ilmaa. Kertomus oli edennyt luetteloon siitä, mitä postihenkilö oli tarjonnut edellisiltana pääruoaksi eikä niin tärkeää asiaa sopinut keskeyttää. Kuuntelin kärsivällisesti - ja totta puhuen ihan mielenkiinnollakin - kuinka pääruoasta siirryttiin jälkiruokiin ja miten ne olivat onnistuneet. Syömässä oli ollut ystäviä, joten kyse ei ollut ihan normi-illallisesta. Mihinpä minulla kiire oli ja näin ajattelin imeä itseeni paikallista palvelukulttuuria. Tosin väkisin takaraivossa joku moukaroi, että ei helvatussa tällainen menisi läpi kaikkialla.

Puolenyön maissa vieraat lähtivät, ja kertomukseen kyllästynyt ystävä jo nyökytti päällään minua kohti, että tuossa olisi potentiaalinen asiakas. Hiukan vastahakoisesti rouva kääntyi ja kysyi: - Niin?
- Tuota hyvää päivää, niin minä tarvitsen postimerkin kirjeeseen, sanoin haparoivalla italiallani. Olin juuri osallistunut illalliselle ja yhtäkkiä piti muistaa mitä ihmettä postista halusin. Rouva kaivoi jostakin postimerkkikansion ja hitain liikkein alkoi selata sitä.
- Niin tuota, haluaisin postimerkin Suomeen, jatkoin ja rouva selasi samoin hitain elein vielä pari aukeamaa eteenpäin kunnes pysähtyi, katsoi minuun ja sanoi: - Valitettavasti en voi myydä.
- Ai, eikö teillä ole postimerkkejä? Mieleeni ehti juolahtaa, että olisihan se loogisen epäloogista, ettei postikonttoreissa myydä postimerkkejä. Kaikenlaisia muitakin itsestäänselvyytenä pitämiäni asioita kun oli jo kääntynyt päälaelleen. Mutta nyt ei kyse ollut siitä. Toki täälläkin merkit saa postista, mutta kun:
- Minä en tiedä paljonko kirjemerkki Suomeen maksaa, rouva vastasi silmää räpäyttämättä. Tätä en todellakaan osannut odottaa ja jäin sanattomaksi. Varmasti muutamaksi sekunniksi. Sitten juolahti:
- Rouva, jos minä tiedän hinnan niin tehdäänkö kaupat? Kaivoin kukkarosta 65 senttiä, mikä oli postimerkin hinta ensimmäisenä euroonastumisvuonna Italiassa. Sain merkin ja kirje lähti Suomeen. Todennäköisesti on jo saapunut perille.

Näin lähetät paketin ja paketin lähetät näin...
Toisen kerran lähetysaikeissa asioin milanolaisessa korttelipostissa viisi vuotta myöhemmin. Olin ostanut vaatelahjan, jonka halusin lähettää Suomeen. Astuin konttoriin pelkän lahjapaketin kera, koska olin jo aiemmin hoksannut, että pakettilaatikon voisin hankkia sieltä. Sopivankokoisen ja helposti lähetettävän. Niin minä ajattelin.

Pyörähdin ovesta sisään varttitunti ennen sulkemisaikaa. Tiedetään tiedetään, minultakin pääsi aikanaan asiakaspalvelussa ettäettä, kun viimetipan asiakas astui liikkeeseen ja halusi vimpan päälle palvelua. Niin että, tässä nyt maksoin vanhoja velkoja ja purin patoutumia viattoman postineidin hartioille. Vähän vikaa voin vierittää tosin työnantajan harteille, joka on läiskäissyt minulle niin harmillisen työpäivän pituuden, etten yksinkertaisesti ehdi postiin aiemmin.

Enivei, ajattelin yllättää postineidin suomalaisella suoraviivaisuudella ja tehokkuudella olemalla asiakas, joka tietää mitä haluaa. Mutta kun sanat eivät riittäneet, osoitin paketilleni sopivaa pakkausta neidin taakse hyllylle asetelluista malleista. Minun kokoa ei kuulemma ollut. Seuraavaksi halusin tietää, että milloin niitä mahtaa tulla. Vastaukseksi sain jo niin tutuksi tulleen olankohautuksen, käsien levityksen ja ympyrää pyörivät silmät. Chi lo sa, chi se ne frega. Who knows, who cares.

Tekeytymällä välinpitämättömäksi asiakaspalvelutyttö ajatteli, että näin asiakas kääntyy kantapäillään ja kaikkoaa konttorista. Ei tarvitsisi odottaa, että asiakas täyttää lähetystiedot. Ei tarvitsisi punnita pakettia, syöttää tietoja järjestelmään, tulostaa lähetteitä, odottaa nimikirjoituksia, liimata lappuja pakettiin ja rahastaa tästä kaikesta. Hus asiakas, ja tyttönen voisi kelloa vilkuillen jauhaa purkkaa kaikessa rauhassa vielä varttitunnin ja leimata sitten itsensä kellokortilla ulos ansiopaikastaan.

Ehei. Turha luulo. Halusin laittaa pienen myttyni suurempaan toimituskokoon ihan vain testatakseni pikkuneidin palvelukykyä ja ennen kaikkea intoa. En tosissani edes ajatellut lähettää lahjaa niin, sillä saajan kannalta olisi ollut pettymys etsiä sisältöä jättilaatikosta suurennuslasin kanssa. Mutta silmä silmästä ja älä mulle ala. Tunsin tarvetta olla ilkeä, vaan kiittäkää itseänne. Täällä postissa minut olette tällaiseksi kasvattaneet. Neitokaisen vastaisku kuitenkin yllätti taas. Pakettia ei voinut laittaa liian suureen laatikkoon, koska siinä se olisi päässyt liikkumaan. Ei, en siis olisi saanut isompaa laatikkoa, vaikka kerroin kyseessä olevan vaatekappaleen, joka ei pienestä liikunnasta hermostu. Varsinkaan sisätiloissa.

Tarkemmin ajatellen tämän kansakunnan postilaitoksen vatkaimessa kaikki ON mahdollista. Kerran vaatteeksi ommeltu kangas saattaa muuttua rievuiksi ja langanpätkiksi näiden taikureiden käsissä. Eniten kuitenkin etätti se, että vaikka tämän laitoksen kasvatit joutuisivatkin suorittamaan lukuisia "kadota, riko ja tuhoa"-kursseja, pääpaino opinnoissa on palvelukyvyttömyys ja -haluttomuus. Että. Tässä väittelyssä suomalaisen kehutun koulutusjärjestelmän kasvatti oli alakynnessä.

Olin todella jo valmis tyytymään tappiooni ja poistumaan valmistellakseni uutta hyökkäystä toiselle illalle, kun eräs postikonttorin esimies ilmestyi näyttämölle ja ohikulkiessaan tervehti minua. Korttelikonttorin esimiehistö oli oppinut tuntemaan minut pitkäksi viivähtäneen pankkikorttiprosessin ansiosta. Tervehdys oli kuitenkin sen verran tuttavallinen, että nuori postipankkineiti putosi ansaan. Tervehtiessäni esimiestä nuoret näppärät sormet olivat taikoneet esiin minunkokoiseni lähetyslaatikon. Sillä aikaa kun täytin lähetystiedot tämä herttaiseksi muuttunut postineiti sulloi pakettini helläkätisesti lähetyspakkaukseen. Kun palasin asiakirjojen kanssa viimeistelemään lähetyksen ja maksamaan viulut, vaikutti kuin neiti olisi syönyt hunajaa oikein isolla lusikalla. Niin maireaksi palvelu oli muuttunut varttiminuutissa. Joskus elämä yllättää. Pääasia, että työntekijä oli hetkellisesti motivoinut ja paketti pääsi matkaan.


Ja sitten se päivän tärkein kysymys: - Vituttiko tänään?
Kyllä. Mutta myös nauratti. Ei tätä postia muuten olisi syntynyt. Tänään.

martedì 13 gennaio 2015

Kihlajaiset

Selasin valokuva-arkistoa ja silmät pysähtyivät postauksen kuviin. Kaksi kuurankukkaista kuohuviinilasia puiston penkillä kylmässä talviaamussa. Minun mielessä ne ovat kihlajaismaljat, jotka ovat jääneet muistoksi edellisenä iltana kihloja kilistäneeltä pariskunnalta. Mielikuvitukseni valkokankaalle heijastuu romanttinen hetki, jossa kaksi henkilöä istuvat puiston penkillä rakkauden liekin lämmössä. Lupaus avioliitosta on annettu ja onni kuplii kilvan pirskahtavan kuohuviinin kanssa.

Kuurankukkaiset kihlajaislasit - jonkun muun, ei minun.

Lasit tyhjenivät, rakkaus jäi.
Mieleen pulpahtaa oma kihlautuminen, joka hymyilyttää kovasti. Yleensä ottaen pohjoisessa Italiassa kihlautuminen tapahtuu ilman suuria seremonioita eikä siitä myöskään jää ulkoisia merkkejä. Sormukset (le fedi) hankitaan siinä vaiheessa, kun astutaan vihille.

Niinpä meidänkin kihlajaiset vietettiin hyvin arkipäiväisesti kotioloissa. Läsnä olimme me ja muutama ystävä facebookissa, jotka tosin eivät olleet tietoisia siitä, miten juhlavaa hetkeä olivat todistamassa.
- "Ootko huomannut, että sun profiilissa lukee sinkku? Ethän sä ole enää", totesi Federico tietokoneen ääressä. No, enpä ollut tullut ajatelleeksi, mutta totuuden nimessä päätin korjata tilanteen ja vaihtaa statusta.
- "Laita siihen, että oot kihloissa", Fede määräsi, kun mietin sopivaa statusta.
- "Miten niin kihloissa? Eihän me olla", minä toppasin. Avoliitto-käsitettä ei silloin vielä ollut valikoimassa ja tein arvontaa tilojen "suhteessa" ja "avoimessa suhteessa" välillä.
- "Miten niin ei olla?" Fede kysyi ymmällään.
Tähän asti minä olin aina mieltänyt, että kihlajaisia juhlistetaan vaikka ihan pienimuotoisesti siitäkin huolimatta ettei sormuksia vaihdettaisi. Tai että ainakin kihlauksesta keskusteltaisiin etukäteen. Sovittaisiin tai jotakin.
- "Eihän me olla koskaan puhuttu mitään kihlauksesta saati sitten sovittu mitään", sanoin ja selvitin, miten suomalaisessa kulttuurissa kihlaus ymmärretään. Kihloihin mennään. -"Entä miten tämä tapahtuu Italiassa?" olin tottakai utelias tietämään.
- "Automaattisesti."
Jos olin jo tottunut Feden mielenkiintoisiin ja hauskoihinkin vastauksiin ja selityksiin, nyt nauroin ääneen. -"Että miten? Automaattisesti? Eihän täällä mitään tapahdu automaattisesti? Ja miten kihlautuminen muka tapahtuu automaattisesti?" hirnuin.
Fede katsoi minua kummissaan ja ilmoitti, että pariskunta on automaattisesti kihloissa etenkin silloin, kun yhdessä on asuttu joitakin kuukausia. Ahaa...ahahahaa... romanttinen Italia. Hahahaa... selitys hyväksytty. Pling. Yksi enterin painallus ja maailma sai tietää, että olin juuri mennyt kihloihin.

Tämä tapahtui elokuussa ja vuosi oli muistaakseni 2012. Vaikka päivämäärä ei jäänyt mieleen enkä saanut kuoharia, sain jotakin muuta. Naurettavan kauniin muiston ja hyvän miehen.

martedì 6 gennaio 2015

Alasti Milanoon

Talven alennusmyynnit ovat alkaneet. Kuusikymmentä päivää kestävä rumba lähti vauhdilla käyntiin maanantaiaamuna 5.päivä, jolloin esimerkiksi Via Torinolla nähtiin sankka joukko puolialastomia ihmisiä. Tule alasti Milanoon ja saat täältä vaatteet ilmaiseksi!

Seis. Ei nyt sentään, älä ihan vielä säntää matkaan. Kyseessä oli espanjalaisen Desigual-vaateketjun alennusmyyntien avajaistempaus - Seminaked Party in Red - jossa sata ensimmäistä asiakasta palkittiin pukemalla heidät päästä varpaisiin. Ilmaiseksi. Tai ei ihan, vaatimuksena oli, että liikkeeseen piti saapua alusvaatteisillaan. Innokkaimmat jonottajat olivat paikalla jo aamun varhaisista tunneista lähtien eikä kolme lämpöastetta lannistanut alusasuissa juhlijoita. Ilmeisesti lupaus ilmaisesta merkkivaatekerrasta riitti lämmikkeeksi viileässä talviaamussa.

Desigualin puolivallaton tempaus - Seminaked party in red. Kuva täältä.
Mieli olisi tehnyt mukaan ilakointiin, mutta kun ei meinaa peilikuvaan mahtua ja alusvaatteetkin ovat päässeet pahasti kulahtamaan, itsekritiikki voitti. Katsotaan tilanne uudestaan kesäalennusten avajaisten yhteydessä, sillä kyseessä on kuitenkin Desigualille jo perinteeksi muodostunut tapahtuma. Juhlituttaa ihmisiä liikkeiden edessä eri puolilla palloa puolipukeissa. Ainoa muuttuja taitaa olla bileiden väri, joka talvella 2015 oli siis punainen.

Seuraavat kaksi kuukautta ovat kuitenkin shoppailijoille otollista aikaa piipahtaa Milanossa. Via Torinon lisäksi suosittu tavallisen kansan ostoskeidas on Corso Buenos Aires. Muodin huippumerkit sen sijaan ovat pesiytyneet historiallisen keskustan ytimeen, Kultaiseen nelikulmioon, josta löytyy lähes kaikkien kansainvälisesti tunnettujen muotitalojen myymälät. Kukkaroa saa helposti kevennettyä myös upealla Galleria Vittorio Emanuelen ostoskäytävällä, joka johtaa tuomiokirkon aukiolta - Piazza del Duomolta - Scalan oopperatalon aukiolle - Piazza della Scala - sekä tuomiokirkon aukiolta Piazza San Babilaan kuljettavalla Corso Vittorio Emanuele II-kävelykadulla.

Normiliikkeiden lisäksi keskustasta löytyy outlet-myymälöitä, joista tosin useat toimivat popup-periaatteella. Myymälätilat ovat vakiot, mutta väki ja merkit vaihtuvat. Varsinaisissa outlet-kylissä en ole vielä seitsämän vuoden aikana käynyt, mutta suosittuja ovat muun muassa Salvagente, Fidenza, Serravalle, Vicolungo ja FoxTown.

Nyt kun suusta pääsi näin kalliita sanoja, taidan itse ensimmäisenä kipaista lähimmälle markkinatorille euron tai kahden alennuskoreja möyhentämään. Myöhemmin iltapäivällä voisi sitten astua huippumuodin kehtoon tutkimaan esimerkiksi, että joko eräästä putiikista löytämiini kolmen tuhannen euron housuihin on liimattu punainen alennuslappu.

sabato 3 gennaio 2015

Meidän uusivuosi Turanossa

Päätimme vuoden 2014 pienessä Turano Lodigianon kylässä, muutaman kymmenen kilometrin päässä Milanosta. Tämä pieni kylä on minulle erityisen tärkeä. Sieltä on kotoisin ihminen, joka alunperin on tutustuttanut minut ja useat muut motoristit synnyinmaahansa ja ystäviinsä. Ensimmäisen kerran vierailin Turanossa kesäkuussa 1998 ja vuonna 2002 asuin siellä puoli vuotta ollessani vaihto-oppilaana Milanossa. Tämän jälkeen paikkakunnasta on tullut minulle kuin yksi huone kodissani, jonne on hyvä palata kerta toisensa jälkeen.

Vaikka osa alkuaikojen ystävistä on muuttanut muualle, Turanossa asuu yhä rakkaita ihmisiä, joiden kanssa juhlimme tällä kertaa siis vuoden vaihtumista. Kotona, mutta ei missään nimessä kaikessa rauhassa.

Pukukoodi juhlaan kuin nenä päähän.
Yksi aperitiivi, kiitos.
Prosciutto crudo - ilmakuivattua kinkkua.
Salame nostrano - salamia paikalliselta tuottajalta.
Raspadura. Lodilainen tapa tarjota grana-juustoa ohuen ohuina lastuina.
 Kotiruoalla ja huumorilla höystettyä aattoiltaa vietettiin pääasiassa ruokapöydän ääressä, mutta myös sen ympärillä ja osittain päälläkin. Kattaus 13:lle. Lopullinen lähtölaukaus juhlalle pamahti klo 20, kun ruokahalun herättävä aperitiivilasi täytettiin sprizillä ja suupaloina naposteltiin kotona säilöttyjä oman kasvimaan kasviksia sekä paikallisten tuottajien herkkuja.

Ensimmäiset serpentiinit ja papatit ammuttiin alkupalojen aikana, ruokapöydässä tottakai.  Ennen kun oltiin ehditty alkuruoan loppuun ja kuudennen Gutturnio-viinipullon pohjaan, oli pillit kaivettu pusseista, naamarit, leit, rusetit ja hatut asennettu sekä marakassit, tamburiinit, torvet ja muut instrumentit jaettu orkesterille. Apinaorkesteri aloitti virittäytymisen, jota kesti ruokailun loppuun eli melkein puoleen yöhön saakka.

Antipasti - alkupaloja.
Insalata polipo e patate - mustekala-perunasalaattia.
Risotto con zucchine e gamberetti - katkarapu-kesäkurpitsarisottoa.
Coniglio arrosto e umido con polenta - pupua ja polentaa, eli paistettua ja haudutettua kania ja maissimuusia.

Frutta alla cioccolata - suklaassa dipattuja hedelmiä (mandariineja, viinirypäleitä ja banaaneja).
Keskiyön lähestyessä katseet kiinnittyivät televisioruutuun, johon oli ilmestynyt uudenvuoden juhlijoita. Television gaalassakin valmistauduttiin ottamaan vastaan vuosi 2015. Studiossa ja Turanossa laskettiin kuorossa viimeiset sekunnit. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, ..., kolme, kaksi, yksi - AUGURI! ONNEA! Hyvää Uutta vuotta!! Onnea vuodelle 2015! Skoolattiin kuohuvalla. Sitten seurasi kierros, jonka aikana kuiskittiin onnentoivotuksia ja moiskittiin suukkoja poskille. Jokaiselle henkilökohtaisesti. On aina mukava aloittaa uusi vuosi. Jännä tunne. Vanhan hyvästelee mielessään hiukan haikein mielin samalla kun korkkaa uuden. Kuin sulkisi kirjan ja avaisi toisen, jonka sivut ovat vielä puhtaan valkoiset. Kirjoittamattomat.

Vuosi 2015 oli juuri alkanut ja yhä koko uudenvuoden yö juhlittavana. Takit niskaan ja ulos kahden asteen pakkaseen paukuttamaan ilotulitteita. Rakettien ampuminen voi olla turhaa puuhaa, mutta tunnustan, että minua viehätti värikkäät valosuihkut ja niiden valaisema pilkkopimeä taivas paukkeen ja ruudintuoksun keskellä. Kylmässä yössä maistui myös viileä kupliva ja alkuillan aikana rakennettu ähky sai hetken aikaa tasaantua naapurien kanssa rupatellessa. Ilotulittelun jälkeen vuoden ensimmäinen ateria odotti. Lautasellinen cotechinoviipaleita linssien kera. Cotechino on keittämällä kypsennetty, mausteinen sianlihasta, kamarasta ja pekonista valmistettu makkara.

Cotechino e lenticchie - Keitetyt possunlihaviipaleet linssipedillä.
 Vaikka kuinka olisi kylläinen olo, tätä annosta ei voi ohittaa, sillä linssit tietävät rahaa. Erään version mukaan uskomus on syntynyt kylvövirvilöiden muodosta, sillä linssit muistuttavat pikkurahoja. Toisaalta hernekasvina linssi sisältää runsaasti proteiinia ja rautaa ja siten ravintopitoisuudeltaan on verrattavissa lihaan, mutta huomattavasti lihaa edullisempi. Korvaamalla osan lihasta ravintorikkaalla linssillä siis säästää ja näin ollen linssit tuovat rahaa. Niin tai näin, tykkään linsseistä ja syön niitä mielelläni. Vaikken rahallisesti olekaan havainnut rikastuneeni, makuelämyksiä rikkaampi olen varmasti.

Tuhdin makkara-annoksen sulattamiseen ehdottomasti mukavin tapa on tanssi. Ruokapöydät työnnettiin sivummalle, jotta saatiin tilaa tanssilattialle. Tanssin pyörteissä serpentiinit ja leit viuhuivat, pillit vihelsivät ja torvet törisivät. Marakassit ja tamburiinit löivät tahtia, laulu raikui ja soitto soi. Ja Mauro söi instrumentin.

Facciamo il casino fino al mattino - Melutaan aamuun asti.
 Monet tutut tanssirytmit työntyivät kaiuttimista ja meno vaihteli riolaisesta karnevaalipauhusta rauhallisempiin tahteihin yltyen taas afrikkalaiseen viidakkorummutukseen ja 70-luvun discosäihkeeseen. Eikä ole uudenvuoden tanssiaisia ilman tanssijoiden muodostamaa juhlajunaa (trenino).


Village People - YMCA, Raffaela Carrà - Tanti Auguri, Los del Rio - Macarena , Lou Bega - Mambo number 5 ja monta muuta rytmittäjää ennätti estradille ennen kuin aamuviideltä discovalot sammuivat ja juhlaväki ryömi koloihinsa nukkumaan.

Vuosi alkoi vauhdikkaasti, joten tulkoon tästä vuodesta edeltäjäänsä aktiivisempi. Rytmikästä vuotta 2015.


 Alkuvuoden tanssituin kipale. Afrikan kuninkaan Pommi (La Bomba).