venerdì 23 dicembre 2016

Ensilumi satoi kahdesti

Nukkuu korpi, ja nyt, aatoksissain minä matkaa teen yli metsien, uinuvan veen.
Kuutar taivaan yön valaisee, maalaa maiseman, pohjoisen siimeksen.

Kielon istutin ikihankeen ja hiljaisuuden tultua luotin tulevaan.
Ensilumi satoi kahdesti, maalasi sieluni taulun.

- Nightwish: Erämaan viimeinen -


The Last of the wilds

Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta 2016. Toivotamme Federicon kanssa rauhaa, rakkautta ja hyvää joulumieltä jokaiseen kotiin.

martedì 11 ottobre 2016

Täytetyt paprikat ja parempi mieli

Yhdeksän vuotta sitten tehdessäni lähtöä Italiaan eräs kollegani pyysi lähettämään silloin tällöin ruokaohjeita. Häveten täytyy myöntää, että tästä toiveesta olen luistanut. Rakastan ruokaa, mutten juuri sen valmistusta. Lisäksi kun vielä on käynyt niin hyvä tuuri, että puolisostani on kuoriutunut todellinen kotikokki, hommat keittiössä ovat jääneet vähiin pieniä pätkätöitä lukuunottamatta.

Vaan eilen työpäivän aikana mieleen iski, että haluan valmistaa täytettyjä paprikoita. En siis vain syödä, vaan tehdä ne itse. Tilapäinen mielenhäiriö, jonka en usko toteutuvan ihan heti uudestaan, mutta eilen sain homman vietyä suunnittelusta toteutukseen asti.

Suorittaessani soundcheckiä tarvittavien välineiden ja ruoka-aineiden kanssa kotikokki pälyili ja suhtautui epäillen koko konsertin onnistumiseen. Olan taakse ilmestyi vähän väliä puhuva pää, jolta sateli neuvoja valmistusprosessia varten. Ei uskonut ukkokulta, että selviäisin, mutta vetäytyi lopulta tuppisuuna sohvalle, kun ilmoitin napakasti pyöräyttäväni paprikat ihan itse."-Minä ite", uhosin kuin pikkulapsi pukiessaan kenkiä vääriin jalkoihin. Koska itseluottamusta kuitenkin piisasi pienen kylän verran ja homma lähti liukuun niin, ettei lopputuloskaan aiheuttanut rakkuloita, voin jopa suositella menetelmää sen helppouden ja nopeuden ansiosta. Kotioven aukaisusta ruokapöydän ääreen noin tunnissa.

 Suppilovahverolla täytetyt paprikat.

Näitä aineksia löytyi ja niillä selvittiin:

- 4 kpl erivärisiä paprikoita
- kuivattuja suppilovahveroita noin 2 desiä
- riisiä noin 1 desi per paprika
- sipulia, porkkanaa ja selleriä silputtuna
- paksua kermaa
- raastettua parmesaania
- voita paistamiseen
- suolaa
- valkopippuria
- chiliä
- (yrttejä)

1. Jos käytät kuivattuja sieniä, laita ne veteen turpoamaan.

2. Keitä riisi suolatussa vedessä niin, että kypsyessä vesi imeytyy riisiin (1:2, eli esim. 1 dl riisiä vaatii 2 dl vettä).
  
3. Halkaise paprikat pituussuunnassa, irrota kanta ja enimmät valkoiset osat ja puhdista siemenistä.
Kiehauta paprikoita noin 5 minuuttia miedosti suolatussa vedessä ja nosta ne talouspaperin päälle.

4. Puhdista vihannekset ja juurekset ja pilko ne pieniksi kuutioiksi. Myös pakastevihannekset käyvät tähän tarkoitukseen.

5. Haihduta sienistä enin vesi pannulla, lisää pannuun voi ja kuullota vihannessilppu. Mausta. Lisämausteena voit käyttää myös sienten liotusnestettä.

6. Lisää sieni-vihannessilpun joukkoon keitetty riisi ja loraus kermaa. Voit tuikata täytteeseen myös vähän juustoraastetta. Tarkista maku ja rouihaise tai kouraise lisää makuja tarvittaessa.

7. Aseta paprikat leivinpaperin päälle uunipellille ja täytä ne. Lopuksi ripottele pinnalle juustoraastetta ja paista 180 asteessa noin 15-20 minuuttia tai sen aikaa, että gratinoituvat kauniisti mutteivät pala.

Nauti ja päivittele miten on helppoa ja nopeaa, mutta ennen kaikkea hyvää. Niin mekin teimme. Ja loppuillaksi heittäydyimme viettämään leppoisaa koti-iltaa sohvalle teeveen ja käsitöiden ääreen.
 
Ei nyt noin yllättyneeltä tarvitse näyttää.

sabato 24 settembre 2016

Sen parempi soppa mitä enemmän sattumia

Taannoisen palokuntaepisodin innoittamana Viherjuuria-blogin Heidi haastoi minut muistelemaan matkoja ja erityisesti niihin liittyviä sattumuksia. Vuosien varrella on tullut reissuissa rähjäännyttyä ja monenlaisissa liemissä uitua, mutta koska kallisarvoiset valokuva-albumit ovat Suomessa ja minä Italiassa, päädyin selaamaan muistikuva-albumiani. Koska lähimuisti tuppaa tökkimään, valitsin tähän spontaanisti tapahtumia kultaisilta nuoruusvuosilta, jolloin moottoritie oli kuuma, viini virtasi Venetsiassa ja kamerakin oli vain kamera.


Kaksipyöräiset Hondat ovat aina olleet luotettavia matkakumppaneita.
1. Punaisia lyhtyjä

Aloitin aktiivisen matkamoottoripyöräilyn ylivedolla yhdeksänkymmentäluvulla silloisen poikaystäväni kanssa. Kerran kesälomalla päätimme lähteä kuluttamaan kumia Keski-Eurooppaan toisen motoristipariskunnan kera. Lomanavajaiset vietettiin Itämeren sukkulalla, nyt jo vihreämmille vesille seilaamaan päätyneellä Finnjetillä. Kun olimme tukevasti Saksanmaalla, päätimme pistäytyä Hampurissa muutaman pitkän kylmän toivossa.

Olimme siippani kanssa olleet kaupungissa edellisvuonna ja löytäneet majapaikaksi mukavan nuorisohostellin, johon ajattelimme pyrkiä tälläkin kertaa. Valitettavasti vaan huoneita ei ollut vapaana, joten nelihenkiselle seurueellemme piti löytää uusi koti. Siihen aikaan matkaa tehtiin tyyliin "nokka kääntyy sinne, minne mieli kuljettaa". Etukäteen ei siis varattu yöpymispaikkoja ja reittisuunnitelmatkin rykäistiin reissun edetessä. Hetken aikaa pyörimme St. Paulin kaduilla hotellikylttejä kalastellen ennen kuin silmään tärppäsi huokeannäköinen vaihtoehto. Pojat jäivät pitelemään pyöriä, kun me tytöt hyppäsimme alas tarakalta huoneita kysymään.

Oli vasta alkuilta, mutta hotellin ovi oli lukossa. Ovensuussa oli kuitenkin kello, joten rimputimme sitä. Lasi-ikkunoiden läpi näimme sisälle hämärään vastaanottoaulaan, mutta siellä sijaitsevan palvelutiskin takana ei näkynyt ketään. Hämärästä meitä tuijotti takaisin vain kattoon kiinnitetty valvontakamera. Rimpautimme kelloa vielä toisen kerran ja jonkin aikaa odotettuamme kuulimme ovisummerin kaiuttimesta rahinaa.
- "Niin mitä saisi olla?" kysyi karhea miesääni. Tiedustelimme tietysti vapaita huoneita. Tovin kaiutin pysyi hiljaa ja me tietysti ajattelimme, että näkymätön vastaanottovirkailija käy läpi varauskirjaa. Mutta kun virkailija taas avasi yhteyden, vastaus oli jotain muuta kuin mitä odotimme: -"Kuulkaa tytöt, ymmärtänette ettei tämä ole TAVALLINEN hotelli?" Ei ihan sillä sekunnilla uinut kaaliin, mistä on kysymys, mutta sitten meillä välähti ja hyvää iltaa toivottaen poistuimme paikalta.

Tietysti. St. Pauli ja Reeperbahn. Kuuluisa punaisista lyhdyistä, naisista ja öistä mannermaisista. Moottoripyörävehkeemme eivät vastanneet katutyttöjen työasuja. Vastaanottovirkailija oli ymmärtänyt aivan oikein, että etsimme hotellia yöpymistarkoituksessa eikä heidän hotelliinsa todellakaan tultu nukkumaan. Toisella yrityksellä löysimme sitten ihan tavallisen hotellin ja hoksasimme myös, että ei-tavallisen hotellin hinnastossa hinnoitteluyksikkö on tunti kun taas tavalliset hotellit hinnoittelevat vuorokausina. Todettakoon, että yhä nykyään tämä käytäntö vallitsee ainakin Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Italia. Viinillä virkistetty, hyvällä ruoalla kyllästetty ja rennolla asenteella maustettu maa, johon ihastuin ensitapaamisella.
2. Nautinto- ja puhdistusaine

Myöhemmin samaisella kesälomareissulla päädyimme Italiaan, jossa ensitöiksemme kurvasimme Garda-järven kupeessa sijaitsevaan Rovereton-kaupunkiin moottoripyöräilijöiden kokoontumiseen. Kun olimme pystyttäneet telttamme kuivalle hiekkakentälle elokuun helteessä, jano ja nälkä muistuttivat olemassaolostaan. Pienen budjetin matkalaisina hakeuduimme ostoksille ruokakauppaan ja mitä sieltä bongasimmekaan. Siivoushyllyssä kaikkien purkkien ja purnukoiden keskellä napotti alkoholia. PIRTUA. Suomessa superkiellettyä, mutta muistan, kuinka niihin aikoihin Venäjän puoleiset rajaporttimme vaan paukkuivat, kun pirtun salakuljetuskaruselli pyöri kiivaimillaan. Käyttötarkoituksena aineen nauttiminen, jota varten mekin pujotimme pullollisen ostoskoriimme.

Ihmettelimme tosin miksi pulloja säilytettiin siivoustavaroiden seassa, koska looginen paikka olisi ollut tietysti alkoholijuomien seurassa. (Italiassa siis alkoholit löytyvät myös lähikaupoista.) Yksittäisestä vahingosta ei voinut olla kyse, sillä hyllyntäytteenä oli laatikollinen spiritus fortista. Kysymällä moni asia selviää niin kuin sitten sekin, että italialaisissa kodeissa puhdasta alkoholia käytetään puhdistusaineena. Suomessa saman aineen etuliitteenä tunnetaan paremmin nautinto. Tämä siis selitti pullojen hyllysijoittelun lähikaupassa, vaikka totuuden nimessä useat italialaiset kotitekoiset liköörit, kuten limoncello ja liquirizia, eivät synny ilman pirtua.

Selitystenpolulta takaisin pääväylälle. Kauppareissumme aikana väki leirintäaluella oli lisääntynyt ja kansainvälistynyt. Aloitimme hiekkapölyn huuhtomisen kaatamalla muovituoppiin sitruunalimua ja mausteeksi pirtua. Kun ystävättäreni sekoitti itselleen drinkkiä, pöytäseurueeseemme saapui muutama saksalainen motoristikarpaasi. Pojat eivät olleet mitään tuulenkuljetettavia kaarnalaivoja, vaan ihan raavaita rautatankoja.

Yksi miehistä huomasi, kuinka ystävättäreni viimeisteli virkistysjuomansa lorauksella pirtua, maistoi ja otti sitten lasista reippaamman kulauksen nyökytellen tyytyväisenä. Pirtukaadon nähneen saksalaisen ilme oli epäuskoinen ja tuohtuneena hän alkoi selittää ystävilleen jotakin, mitä en ymmärtänyt, vaikka kouluaikoina olinkin taivutellut myös saksankielen verbejä. Seuraavaksi mies tempaisi pirtupullon pöydältä, kaatoi ainetta korkkiin ja kippasi kurkkuunsa. Seurasi vahvojen kirosanojen maustamaa älämölinää, kun tuikunnaukannut motoristi selvästi tuskissaan päästi ilmoille karjahduksia ja ojensi pullon toiselle saksalaiskarpaasille. Tämä toisti rituaalin ja näin pullo lähti kiertoon poikajoukossa. Vikkelimmät omaa vuoroaan välttelevät kipaisivat hakemassa remmiin uusia kulauttajia. Jossain välissä sujuvasti kommunikoiva suomalaisystävämme ymmärsi, että meneillään oli miehuuskoe.

Mies, joka oli nähnyt kun ystävättäreni terästi sitruunalimuaan pirtutilkalla, oli erehtynyt luulemaan, että muki oli täynnä puhdasta alkoholia ja että suomalainen nainen hörppii sitä ilman, että ilmekään värähtää. Ihan turha oli enää yrittää katkaista kierrettä, koska väärinkäsityksen johdosta pirtukorkillisen kumoamisesta oli tullut kynnyskysymys ja kunnia-asia saksalaismotoristien leirissä. Että tällaisen perinteen lanseerasimme niissä kekkereissä.

Mototigella. Motoristikokoontumisen pääosassa ovat paistetut vehnärieskat, joita syödään suolaisena laadukkaiden leikkeiden kera ja makean jälkiruoan niistä saa, kun päälle sivelee italialaisten ruskeaa kultaa, Nutellaa. Tekstin kokoontumisajomuistelot eivät ole tästä kokoontumisesta.
3. Suututtiin Venetsiassa

Kolmas mieleen pompannut tapahtuma on edelleen samalta matkalta. En tiedä miksi, mutta selitys voi olla se, että kyseisellä reissulla olin ensimmäistä kertaa Italiassa, johon ihastuin hiusjuuriani myöten.

Kun motoristit oli hyvästelty, ajoimme romanttiseen Venetsiaan rauhoittumaan. Niin ainakin kuvittelimme. Mukava pieni hotelli löytyi varttitunnin bussimatkan päästä kaupungista nimeltä Mestre. Itse omistaja toimi jokapaikanhöylänä ja osoittautui ystävälliseksi ja seuralliseksi tarjoillessaan syötävää ja juotavaa. Puolenyön aikaan me tarakallaistujat kipusimme orsillemme nukkumaan, mutta pojat päättivät jäädä pitämään seuraa hotellinomistajalle, joka muutoin olisi jäänyt yksin baariinsa.

Jossain vaiheessa aamuyötä havahduin hereille ja huomasin, että ystävättärenikin oli jalkeilla. Kello oli viisi aamulla eivätkä pojat olleet tulleet nukkumaan. Hetken kuluttua käytävältä alkoi kuulua töminää ja kohta pojat törmäsivät huoneeseen. Huoli ei ollut ehtinyt hiipiä mieleen, mutta miesten yöretkeily alkoi aiheuttaa närästystä. Teeskentelimme nukkuvamme ja ajattelin, että annetaan palaa kunnolla sitten, kun heräämme. Vaan aamulla koijarit olivat yhä niin koomassa, ettei satinkuti saavuttanut unimuurin taakse suojautuneita. Tai jos hetkellisesti hipaisi, ei sillä ollut tehoa, koska silmämunat pyörivät päässä ja pää kopsahti tiedottomana takaisin tyynyyn. Näytti siltä, että ainakin puoli päivää tuhlaantuisi nukkumiseen. Niinpä me aikaiset linnut otimme ja suutuimme. Oletimme, että herrat olivat lähteneet Venetsian yöhön ilmoittamatta siitä meille. Vielä enemmän oksaa otsaan kasvatti se toteenkäymätön tosiasia, että olimme suunnitelleet lähtevämme keskustaan heti aamusta. Turhautuneina päätimme lähteä tutkimaan kanavakaupungin saloja tyttöjen kesken.

Päivästä tulikin leppoisa ja kiva. Kävelimme pitkin poikin saarta ja välillä istahdimme kanaalin rannalle kippistämään lasillisella viiniä. Tosin budjettimatkalaisia kun olimme, niin haimme kaupasta kierrekorkkisen pullon ja kertakäyttömukeja, joilla toivottelimme terveyttä. Auringon alkaessa tehdä laskua, päätimme lähteä kohti hotellia. Siihen aikaan puhelimet eivät kuuluneet matkavarusteisiin, joten meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä poikien tilanteesta. Uskoimme heidän lepäävän tai heiluvan korkeintaan hotellin liepeillä. Sen takia ällistyimmekin aika lailla laskeutuessamme Rialton siltaa, sillä kirjaimellisesti törmäsimme miehiimme sillankupeessa. Aikamoinen yhteensattuma. Siipat selittivät, etteivät olleet poistuneet hotellista edellisiltana, vaan baarin mentyä kiinni omistaja oli vetänyt paksut kaihtimet alas niin, että ulkoapäin katsottuna paikka näytti olevan kiinni. Sen sijaan sisällä tarjoilu oli jatkunut ja omistaja oli itse istunut poikien kanssa rupattelemaan ja ottamaan lasillisen jos toisenkin. Yhteistä kieltä heillä ei tietenkään ollut, mutta sanotaan, että sahdista riittää sanakirjaksikin. Sopu syntyi ja loppujen lopuksi vietimme porukalla oikein mukavan illan Venetsiassa.


4. Kamera

Tämä moottoripyöräkokoontumisessa tapahtunut kohkaaminen sattui myös Italiassa, vaikkakin eri reissulla kuin kolme edellistä muisteloa. Taisi olla vuosi tai pari myöhemmin, mutta kuitenkin alkuaikaa niin, etten osannut kieltä lainkaan. Tosin muutama italialainen motoristi oli ennättänyt kaveripiiriin ja yhdessä olimme viettämässä reipashenkistä viikonloppua Faenzassa.

Yhdeksänkymmentäluvulla vyölaukut olivat muotia varsinkin motoristituristien keskuudessa ja niinpä minäkin olin sellaisen itseeni asentanut iltamenojen ajaksi. Rilluttelimme siinä sitten pitkälle aamuyöhön saakka viimeisenä ennen nukkumaanmenoa nurmikolla istuen ja lauluja rallatellen. Valokuva jos toinenkin tuli senkin illan aikana räpsittyä. Seuraavana aamuna herätys oli verkkainen siihen saakka, kunnes huomasin kadottaneeni kamerani. Ainakaan se ei ollut teltassa eikä sen välittömässä läheisyydessä. Kännykät kääntäjineen eivät vieläkään kuuluneet vakiovarusteisiin, joten pakaasissa minulla oli matkailijoiden taskusanakirja, joka sisälsi yleensä ottaen hyödyttömiä esimerkkilauseita. Tällä kertaa kuitenkin onni oli matkassa ja sanakirja tiesi kertoa, miten italiaksi sanotaan "Olen kadottanut...". Esimerkissä hävinneeksi taidettiin ilmoittaa kissa, mutta eihän minulla kissa ollut kadoksissa vaan kamera.

Lampsin kokoontumisajon järjestäjien toimistoon ja ilmoitin kamerani hävinneeksi melkein sanakirjantarkasti: "Ho perduto la camera". Minua katsottiin pitkään hiljaisuuden vallitessa. Niin pitkään, että päätin toistaa lauseen. Nyt järjestäjät kääntyivät juttelemaan hämmästyneinä toisilleen elekielen keikuttaessa kehoa. Viittomat viuhtoivat minua kohti ja päätin tarttua aseeseen räpsien kuvia ilmapokkarillani ja hokemalla kamerani kadonneen: ho perduto la camera, ho perso la camera.

Sitten eräs uskaltautui kysymään englanniksi, että missä olin nukkunut. Hotellissa tai hostellissa kenties? Jonkun kotona? En, en ja en, vaan teltassa täällä heidän leirintäalueella ja olin jo tarkastanut, ettei masiina ollut teltassa. Jatkoin ilmavalokuvausta ja olin jo vähän turhautunut, että mikseivät yksinkertaisesti osaa sanoa onko kamera tuotu heille vai ei. Uskoin, että jos joku kokoontujista olisi sen löytänyt, se olisi tuotu järjestäjille. Motoristien keskuudessa kun yleensä ottaen ollaan kovin rehellisiä. Myös Italiassa. Pieni tovi siinä intettiin ja ihmeteltiin, kun ei ymmärretty toisiamme. Mielessäni heitin sanakirjalla vesilintua, tietenkään osumatta. Näin yksinkertaisen ja tarpeellisen lauseen julkaisivat, muttei siitä tositilanteessa ollut hyötyä.

Kunnes.Kunnes yksi järjestäjistä oivalsi, että olin kadottanut kameran. Kamera. La macchina fotografica. Huolellisen lauseenrakentamisen harjoittelussa olin jättänyt kotiläksyni kesken, enkä ollut tullut tarkastaneeksi mitä sana kamera on italiaksi. Oletin kai, että koska kamera on kamera saksaksi ja ruotsiksi ja englanniksikin camera niin kai se olisi sama Italiassakin. Vaan eipä ollut ja sen seurauksena sitten päädyttiin pitämään torikokousta. Nyt ymmärrän oikein hyvin italialaisten ällistyksen, kun kerroin kadottaneeni kameran, sillä sana camera italiankielellä tarkoittaa huonetta. Kirjaimellisesti olin siis hävittänyt huoneeni.

Helpotus oli molemminpuoleista, kun järjestäjille selvisi, etten ollutkaan eksyksissä ja minulle selvisi, että joku ystävällinen nuotiopiiriläinen oli toimittanut heille vyölaukkuni, jonka sisällä kamera oli. Tosin en ollut edes tajunnut, että vyölaukkukin oli ollut hävyksissä, mutta jos näin olisi ollut, olisin todennäköisesti etsinyt sanalle italiannoksen ja tämä tarina olisi jäänyt kirjoittamatta. Ihan sen takia, etten olisi keksinyt niin vekkulille sanalle kuin marsupio (suom. vyölaukku, pussukka) vastinetta omasta päästä ja olisin saanut vyölaukkuni kameran kanssa takain ilman episodia.

Vuosien varrella teltta on ollut kotini satoja kertoja. Useimmiten ulkoilma tarjoaa todella makeat unet.

Tässä tuli nyt kirjoitettua auki muutama ranskalainen viiva muistikuva-albumista. Kun sain haasteen, listasin ensimmäisenä mieleen tulevat muistot varmuuden vuoksi puhelimeen, koska tiesin kirjoittamisen viivästyvän. Listaan tuli hiukan enemmän viivoja kuin mitä tähän tekstiin sain aikaiseksi kirjoittaa. Mutta siirrän muistilappuni sisällön tänne niin, että ehkä myöhemmin palaan muistoihin uuden postin kera. Jonkinlaista sähellystä on siis tapahtunut seuraavien merkintöjen muodossa:
- viisumissekoilua rikkinäisen renkaan kanssa
- viidenkympinkylä
- Roomaan nätissä mekossa
- ysäriläinen Milanon muodissa
- surkeinta pizzaa mutta parasta palvelua
- pojat hotellia valitsemassa
- mikkihiirisakot
- mattinykänen.
Viimeisestä viivasta mulla ei ole enää hajuakaan, että mihin tapahtumaan se assosioitui, mutta toivottavasti muistuu vielä mieleen. Kiinnostaisi nimittäin itseäkin kirjoittaa juttu, jos muistaisin, että mistä.

Kun kirjoittaa harvoin, tekstistä tuppaa tulemaan pitkä kuin kokomatkan maraton. Mutta nyt alkaa palautuminen ja sanaähkyn sulatus. Ihan vihoviimeisenä ilmoitan, etten tällä kertaa haasta ketään kirjoittamaan, vaan pyydän, että linkitätte tai kirjoitatte omia muistojanne ja kertomuksianne kommenttiosioon. Kiitos.

domenica 21 agosto 2016

Suosittelen Milanossa: Monumentaalinen hautausmaa (video)

Mitäpä mietit, kun Milanoon tullessasi ehdotan käyntiä hautausmaalla? Oikeutetusti ensimmäisenä mieleen saattaa nousta ajatus, että miksi ihmeessä? Olen nähnyt näitä ilmassa leijailevia kysymysmerkkejä useimpien ystävieni ja tuttavieni ympärillä, kun olen visiitistä vihjannut. Tylsähkö vakiovastaukseni on, että saat kyllä vastauksen, kun näet paikan. Jos puolestaan haluat nojatuolimatkailla, alla oleva video antaa esimakua siitä, millainen paikka on kyseessä.

(Koska kokoamani alkuperäinen video sisältää tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, se ei ole nähtävissä Yhdysvalloissa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa eikä Meksikossa. Pääset katsomaan muokatun videon myös edellä luetelluissa maissa klikkaamalla tätä.).


Video on katsottavissa myös suoraan youtubessa.

Monumentaalinen hautausmaa (ital. Cimitero Monumentale) on ainutlaatuinen keidas keskellä kaupunkia. Vehreä puisto ja rauhan tyyssija. Hiljainen pienoiskaupunki ja ulkoilmamuseo. Paikka, joka tarjoaa elämyksiä. Kuullostaa hullulta, koska kyseessä on kuitenkin hautausmaa. Silti. Itse käyn siellä silloin tällöin ja joka kerta löydän ammennettavaa. Paikka myös tarjoaa hiljaisuutta ja rauhaa, kun tarvitsee laittaa ajatuksia kasaan. On se toiminut jopa inspiraation lähteenä. Taidehistoriasta ja kulttuurista kiinnostuneet voivat tilata etukäteen opastetun kierroksen alueelle. Palvelu on maksuton.


Videon musiikki on haettu täältä (Giuseppe Verdi), täältä (Adriano Celentano) ja täältä (Nightwish).
Linnunlaulu on täältä ja kaupunkiäänet täältä.

lunedì 8 agosto 2016

Piti soittaa palokunta

Kesäkuuma on pehmentänyt permanentin ja pään. Sain kimmokkeen tämän tekstin julkaisuun, kun Etelä-Saksassa asuva ulkosuomalainen äiti päivitteli lukkosepän hintalappua jäätyään lukkojen taakse kodin ulkopuolelle. Alunperin kirjoitin tarinan blogiryhmän kommenttilootaan, missä näin kirjoituksenkin ensimmäisen kerran, mutta nyttemmin mieleeni juolahti, että tässähän on ainekset yhden kulttuurisopan keittoon.
Pii-paa, palokunta saapuu. On työtehtäviä moninaisia, mihin kutsutaan palomiehiä. (Kuva täältä)
 Muutettuani Milanoon tutustuin eräässä rokkibaarissa palomieheen, joka vapaa-aikanaan viihtyi samojen sointujen ääressä. Kerran meillä tuli puheeksi palomiesten monipuolinen toimenkuva ja kaveri kertoi, että perinteisten sammutus- ja pelastustehtävien lisäksi palokuntaa pyydetään paikalle monissa arkipäiväisissä ongelmatilanteissa, kuten avaamaan ovi tapauksessa, jossa joku on jäänyt lukkojen taakse. Ihmettelin isoon ääneen, että mitenkä? Jos oven kiinnipainettuaan huomaa avaimen jääneen sisälle, niin eikö tavallisesti tällaisessa hädässä mieluummin kilauteta isännöitsijälle tai lukkosepälle kuin pyydetä palomiehiä paikalle. Ei kuulemma. Palomiehet hoitavat ja lisäksi palvelu on ilmainen. Olin käkenä.

 Kerran sitten sattui niin, että kotiin palatessani huomasin unohtaneeni avaimet kotiin ja avomies avaimineen saapuisi vasta tuntien kuluttua keskellä yötä. Vaikka edellä mainitusta keskustelusta oli kulunut jo vuosia, muistin siinä hetkessä palomiesystäväni ja tämän neuvon pelastuslaitoksen aukaisupalvelusta. Sen enempää miettimättä soitin hätäkeskukseen ja ilmoitin jääneeni lukkojen taakse, mutta että hätäni ei ollut millään tavalla kiireellistä sorttia. No, vähemmässä kuin vartissa kotitalomme eteen kurvasi kaksi isoa paloautoa sireenit ulvoen ja autoista hyppäsi ulos kymmenkunta palomiestä. Ihmettelin hämilläni johtajalle, että nyt on kyllä aika paljon kalustoa liikkeellä, koska pitäisi ainoastaan tiirikoida auki yksi ulko-ovi. Epäjohdonmukaisesti aloin selvittää kolmien kotiavainteni kohtaloa, joista kahdet sijaitsivat sillä hetkellä sisätiloissa lukkojen takana ja kolmas matkasi maailmalla kotiutuen vasta tuntien kuluttua. Tietysti mainitsin, että idean hätäkeskukseen soitosta olin saanut ystävältäni palomieheltä, siis heidän kollegaltansa, joka aikoinaan oli osannut opastaa minua tällaisten ongelmatilanteiden varalta.

 Johtaja kuunteli kertomustani ja katsoi minua kuin vähä-älyistä, joksi itseni loppujen lopuksi tunsinkin. Kuunneltuaan aikansa sekavaa sepustusta hän kehoitti minua vielä miettimään, että josko kuitenkin saisin jostakin vara-avaimet tai odottaisin avomiehen saapuvaksi. He kun eivät tiirikoisi ovea auki, vaan se pistettäisiin kirveellä säpäleiksi ja lopputulemana edessä olisi uuden ulko-oven osto plus viikonlopun vietto avoimin ovin, koska pyhänä ovikaupat pysyivät kiinni. Valintani oli nopea ja nolona pahoittelin hämminkiä. Palomiehiä nauratti ja huvitti, mutta ystävällisesti he toivottivat illanjatkoja.

Tällä kertaa vettä tarvittiin vain janon sammuttamiseen.

 Episodi kustansi siinä hetkessä pyöreät nolla euroa, mutten osaa arvata, mitä operaatio kustansi veronmaksajan näkökulmasta ja myönnän, etten ole erityisen ylpeä keitettyäni moisen sopan. Vaan katsellessani siinä hiljaisena poistuvia paloautoja lusikka vielä kauniissa kädessä, lähetin mielessäni pinnan letkumestariystävälleni. Meillä kun oli tapana myös huiputtaa toisiamme kulttuurieroissa. Hoksasin, että olin vielä vuosienkin jälkeen langennut jekkuun. Vaan pistin totena mekkoon, että hänen osaltaan viimeisen kerran. Muita neuvojaan en aio enää käytännössä testata. Uskoisin.

domenica 10 luglio 2016

Ei olisi kirkosta uskonut

Eräs ystäväni tässä taannoin päivitti olleensa katsomassa jalkapallon Euroopan-mestaruuskisojen semifinaaliottelua Paavalinkirkossa Helsingissä. Että mitenkä? Huudahtivat italialaiset kollegani kuorossa, kun pilke silmässä kerroin jalkapallon olevan Suomessa niin pyhä asia, että kirkkoonkin viritetään kisakatsomo.

Kollegani eivät vaan huomanneet pilkettä silmässäni, vaan alkoivat epäuskoisina pyörittää silmämuniaan vedoten siihen, ettei Suomessa edes pelata jalkapalloa. Tottakai pelataan. Italiaan ja muihin perinteisiin palloa potkiviin kansakuntiin verrattuna pääsarja vain pelataan kesäaikaan, koska talvisin kiekkoillaan. Kotimaan SM-sarjan lisäksi monet futisfanit Suomessa seuraavat erityisesti Englannissa pelattavaa Valioliigaa sekä Saksan ja Espanjan pääsarjoja. Myös Italian A-sarjalla on omat kannattajansa ja tunnen jopa muutaman suomalaisen, jonka kanssa tifaamme samaa joukkuetta. Niin että kyllä suomalaisten sydämistä löytyy lokero jalkapallollekin ja kirkon alttarilla tilaa jättiscreenille.

Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanalan luotsaama futiskirkko. (Kuva täältä)
Ihmettelystä innostuneena muistin, että suomalaisissa seurakunnissa järjestetään myös jumalanpalveluksia, joissa soi metallimusiikki. Pioneeri metallimessujen saralla taitaa olla Temppeliaukion kirkko, jossa kesäkuun viimeisenä päivänä järjestettiin juhlamessu 10-vuotisen tapahtuman kunniaksi.

Eihän? Ihmettelivät italialaiset taas yhteen ääneen ja näytettyäni pätkän videota tuumasivat, että kyllä suomalaiset ovat edelläkävijöitä niin monessa asiassa. Että ihan hevimusiikkia kirkossa. Lisäsivät vielä hymyillen, että siellä varmaan järjestetään messuja motoristeillekin. No, niin järjestetään.

Hevipastori Haka Kekäläisen ideoima Metallimessu Temppeliaukion kirkossa. (Kuva täältä)
Liedossa motoristikirkko on järjestetty jo vuodessa 1981. Tapahtuma on levinyt myös muille paikkakunnille. (Kuva täältä
 Mutta totuuden nimessä on italialaisessakin kirkkokäytännössä ainakin yksi asia, joka hämmästyttää suomalaista. Nimittäin seurakuntatalo (ital. oratorio, casa per tutti), jonka palvelut ovat aktiivisessa käytössä kaikenikäisten keskuudessa. Sykkivin niistä on baari.

Muistan, kuinka kaksi vuotta sitten ystävämme Suomesta olivat täällä viettämässä syntymäpäiväjuhlia ja samalle viikonlopulle sattui Federicon veljenpojan ensimmäinen rippijuhla (ital. prima comunione). Perhejuhlaa ei tässä tapauksessa voinut jättää väliin, joten suomalaiset ystävämme kutsuttiin mukaan juhlahumuun. Keskeisintä juhlassa on tietysti maaseudulla kauniissa paikassa nautittava ravintolalounas, joka viedään läpi pitkän kaavan mukaan ja monen ruokalajin voimin. Mutta ennen ruokapöydän ääreen istumista, kuuluu rippijuhlaan kirkollinen osuus, joka tällä kertaa toimitettiin pienessä kylässä hieman Milanon ulkopuolella.

Federico kuitenkin on huono kesähelteessä puku päällä juhlija, joten kun olimme hoitaneet tervehdykset ja esittelyt ystäviemme ja perheen kesken kirkon edustalla ja sen jälkeen todenneet kirkon olevan jo ääriään myöten täynnä, askelsimme baariin. Seurakuntatalon baariin, joka sijaitsi kirkon kupeessa. Siinä me sitten kilistelimme tuplajuhlien kunniaksi kuohuviinillä ja oluella kello kymmenen aamulla. Emme kuitenkaan olleet baarin ainoat asiakkaat, vaan kylänmiehet olivat jo valloittaneet ison osan takasalin biljardipöydistä. Yhdessä nurkassa pelimiehet olivat päässeet korttipelissä siihen jamaan, että hihoista vedettiin ässiä ja kiisteltiin siitä, että kuka huiputtaa ketäkin. Muutamassa muussa pöytäryhmässä juoruttiin italialaiseen tyyliin äänekkäästi mutta sopuisasti. Seurakuntatalon takapihalla jalkapalloa pelaavat tai muuten vaan leikkivät lapset kävivät välillä ostamassa juotavaa ja karamellejä ja painuivat takaisin peleihinsä ja leikkeihinsä.

Letkeää lauantaiaamun viettoa pienessä kylässä, jonka kohtaamispaikka oli seurakunnan hyvinvarusteltu baari. Ystäväpariskuntaamme nauratti ja he sanoivat ymmärtävänsä, minkä takia myös ne, jotka eivät ole niin kirkollisiin sakramentteihin sitoutuneita, eivät kuitenkaan pidä pakollisia kirkonmenoja pakkopullana. Useimmille talosta löytyy mielekästä puuhaa.

Seurakuntatalon baarista saa virvokkeet lämpimänä juhlapäivänä. Se on myös kohtaamispaikka, joka tarjoaa ajanvietettä kaikenikäisille.
Näin eri kulttuureissa asioita voidaan tehdä monella tavalla. Mikä toiselle tuntuu sopimattomalta, tai mieluummin mahdottomalta, on toiselle taas luonnollista ja päinvastoin. Etsiessäni kuvitusta tähän artikkeliin, törmäsin sellaisiin määritelmiin kuin "kilven kiillottaminen" ja "tekopyhyys". Itsekin olen pitänyt monia käytäntöjä ja myös henkilöitä tekopyhinä, jotka yksioikoisesti tuomitsevat omasta näkemyksestä poikkevat kannat. Tavoitteena oman kilven kiillottaminen. Mutta ketä varten? Sitten ajattelin, että tästä virrestä enää viis veisaan ja että yritän jatkaa makeimpien mansikoiden poimintaa. Ne vaan maistuvat paremmin kuin tyrkytetyt happamat pihlajanmarjat.

lunedì 27 giugno 2016

Nightwish ja Rooma ne yhteensoppii

Sinfonisen metallimusiikin uranuurtaja Nightwish ja ikuisena pidetty antiikin kaupunki Rooma solmivat kesäkuussa liiton, jota olimme todistamassa iloisella suomalaisella porukalla. Liitto sinetöitiin "Rock in Roma"-tapahtumassa, jossa Apocalyptican jousimiehet ja Epican lentävät hollantilaiset lämmittivät areenan pääesiintyjää varten.

Rockia Roomassa 8.6.2016. Nightwishin rumpali Kai Hahto ja nokkamies, kosketinsoittaja Tuomas Holopainen. (Kuva Kai Hämäläinen)

Marco Hietala tunnetaan paitsi Nightwishin laulavana basistina myös kuopiolaisen Tarot-yhtyeen toisena perustajajäsenenä. (Kuva Kai Hämäläinen)

 Edellisen kerran näin Tuomas Holopaisen, tuon metallimusiikin Mozartin ja sinfonisen metallin Sibeliuksen, uudistuneen kokoonpanon viime vuoden marraskuussa Italian Bolognassa. Konsertista jäi mahtava fiilis ja tuntuu, että konsertti on liian laimea sana kuvaamaan bändin lavashowta. Kyseessä oli spektaakkeli, jossa musiikki ja elokuva vuorottelivat, yhdistyivät ja lopulta räjäyttivät tajunnan niin, että kokonaisuudesta jäi epätodellinen olo. Melko paljon livekeikkoja kiertäneenä ja kiertävänä pääsen kuitenkin suhteelllisen harvoin vastaavanlaiseen tunnelmaan.

Niinpä odotukset olivat korkealla, kun astelimme hilpeinä Rooman raviradalle. Tällä kertaa kyseessä oli ulkoilmakeikka festarimaisissa puitteissa ja lauteilla siis Apocalyptica, Epica ja Nightwish. Etkot hotellissa vain vierähtivät ystävien jälleennäkemisen riemukkaissa merkeissä niin, että valitettavasti Apocalyptican musisionti jäi nyt kokematta ja Epicakin oli jo ehtinyt aloittaa oman osuutensa ennen kuin olimme esiintymislavan äärellä.



Ippodromo delle Capannelle, Rooman ravirata isännöi 'Rock in Roma'-tapahtumia ja tarjoaa hyvät festaripuitteet loistavilla esiintyjillä. (Kuvat Kai Hämäläinen)

 Mutta ei se mitään,  parhautta oli tulossa. Ja totta tosiaan, kun Nightwish aloitti totuttuun tapaan sypäkästi, mopo lähti samantien käsistä. Saivat taas päälaen täit kyytiä, kun jouhet heiluivat ja pyörivät villisti biisien tahdissa moshatessa. Taisi siinä biisilistakin ainakin osittain pulpahtaa ilmoille kurkunpäästä päässeinä hätähuutoina, kuten ystäväni sanoin mun lauluääntä voi luonnehtia. Onnettomat pihinät tosin katosivat musiikin ja massan pauhuun, joten uskon, ettei kenenkään konserttinautinto kärsinyt lauluosuuksiin osallistumisestani. Nyt uskon myös, ettei minusta tule koskaan Nightwishin solistia, vaikka jo vuosien ajan olen sitä salaa toivonut. Floor ja Marco yksinkertaisesti hoitavat homman minua paremmin. Toki Tarja Turuselle kuuluu kunnia sinfonisen metallin edelläkävijänä ja ehdottomasti hänellä on yksi maailman parhaista naisäänistä tällä saralla, mutta Floor Jansen kuuluu tähän bändiin. Mun mielestä Nightwish ei ole vain metallibändi, vaan todellinen jalometallikokoonpano.

The greatest show on earth. (Kuva Titta Kolari)
 Kun pommi oli räjäytetty ja konsertin hennot loppusävelet saattelivat yleisön ulos festarialueelta, pää ja mieli tyhjenivät tunnekuohujen keskellä ja suuhun jäi mainio maku. Aivan mahtava keikka taas kerran. Tähän viimeiseksi mulla on vielä iloinen uutinen kaikille Italiassa oleville ja tänne tuleville Nightwish-faneille. Seuraavan kerran yhtye nähdään Italiassa "Endless Forms Most Beautiful"-kiertueen keikalla Mantovassa Palabam-areenalla 12. syyskuuta 2016. Tieto kilahti luukkuun tätä postia kirjoittaessa. Ja nyt sitten lippuja varaamaan!


Biisilista 'Rock in Roma' 8.6.2016:

Shudder Before the Beautiful
Yours Is an Empty Hope
Ever Dream
Storytime
My Walden
Élan
Weak Fantasy
(Preceded by a Dawkins' narration)
7 Days to the Wolves
Alpenglow
Sahara
She Is My Sin
I Want My Tears Back
Nemo
Stargazers
Ghost Love Score
Last Ride of the Day
The Greatest Show on Earth

lunedì 30 maggio 2016

Työmatka pyöräillen Milanossa (video)

Aloitin työmatkojen kulkemisen polkupyörällä vasta viikko sitten. Tekosyiden lista siihen, miksi nousin satulaan kohtalaisen myöhään, on pitkä, mutta mainittakoon päällimmäisenä laiskuus. Sitten on tietysti kevätsateet tai ainakin uhkaavannäköiset sadepilvet, joita loppujen lopuksi olen nähnyt enemmän television sääennusteissa kuin ikkunasta ulos katsomalla.

Enivei. Koko viime viikolle oli tiedossa pelkkää polloa ilman pilvenhattaraa, joten pumppasin kesäkumit, keräsin vaihtovaatteet kassiin, liimasin ylimääräisiä silmiä verkkatakin selkään ja pistin pyöräilylaulun soimaan. Sitten sain vielä huiman idean kuvata matkantekoa videolle, joten tämän postin myötä Anniinankulma on siirtynyt myös vlogiaikaan. Seuraavassa vajaan kymmenen minuutin video siitä, millaisissa merkeissä pyöräilin noin kahdeksan kilometrin matkan ensimmäistä kertaa tänä vuonna.



Vaikka Milanon liikenteessä pätee vanha kaupunkiviidakon laki "mieluummin hengissä kuin oikeassa", pyöräily kaupungin keskustassa on aina yhtä palkitsevaa. (Videon taustamusiikki on haettu täältä.)

Kahdeksan kilometrin matka töihin taittuu kaupungin halki pyöräillen puolessa tunnissa. Via Gluck (Centrale) - Via Oglio (Brenta).

Videon teko on aika mukavaa puuhaa, joten harkitsen jo alanvaihtoa ohjelmoijasta ohjaajaksi. Tulette siis näkemään klippejä jatkossakin tällä kanavalla. Että sitten kun huojun korkokengissäni Oscar-gaalan lavalla vastaanottamassa parhaan ohjauksen pystiä, voitte ylpeänä julistaa naapureillenne ja ystävillenne, että olette saaneet seurata ohjaajan tuotantoa aivan alusta asti. Näissä merkeissä toivotan hyvää alkavaa viikkoa.

domenica 15 maggio 2016

Lyödään hyvästit selibaatille

Maanantai. Ihan liian aikaisin herätyskellon tuttu, lempeästi herättelevä soundi saapui korvakäytävään. Matkalla tajuntaan ääni muuttui ärsyttäväksi. Zeniä ja harmoniaa. Reipasta mieltä ja maailmaa syleilevää sopusointua. Itsellesi vaan, mutisin tahmaisesti ja vannoin jälleen kerran, että maanantaiaamun herätykseksi vaihdan jotain räväkämpää. Sellaista, joka kertanyhtäisyllä irrottaa unihiekat ripsistä ja saa lantion vatkaamaan makuullakin niin, että kroppa singahtaa sängystä kuin laakerikuula lingosta. Ensimmäisenä mieleen tuli Nightwishin Wishmaster.

Kanuunalaukaus uuteen viikkoon unohtui, kun hapuilin häirikköpuhelimeni tyynyn alta ja päättäväisesti annoin itselleni vielä kymmen minuuttia armonaikaa. Ja sitten toiset kymmenen... Viikonloppuisin sänkyyn yksinkertaisesti pamahtaa niin voimakas magneettikenttä, että sen syleilystä on mahdoton ampua räjähdysmäiseen lähtöön. Varsinkaan liibalaabamaisen herätysäänen säestämänä.

Yrittäessäni tökätä luurinnäyttöön kolmatta jatkoaikaa, muistin yhtäkkiä, ettei tänään ollutkaan ihan normipäivä. Nimittäin illalla pääsisin polttareihin (ital. addio al nubilato/celibato), joiden järjestämissoppaa myös minä olin hämmentänyt pienellä puukauhalla. Välähdyksen seurauksena mielihyvän aalto pyyhkäisi lävitseni ja jätti jälkeensä kihelmöivän kivan odotuksen. Siis samankaltaisen tunteen, joka toisinaan huitelee läpi esimerkiksi perjantai-iltapäivänä, kun muistaa, että lauantaiaamuna saa herätä linnunlauluun kellon typerän pimpelipommituksen sijaan.

Kivan odotus pyyhkäisee ylitse siis silloin, kun uskoo, että lystiä on tiedossa. Ja kyseiselle maanantai-illalle sitä oli. Intiimi tiimi Milanossa eläviä suomalaisia oli päättänyt juhlia sisilialaista morsianta, joka tanssii avioliittoon suomalaisen siippansa kanssa juhannuksena Sisilian saarella, Tyrrhenanmeren rannalla. Mutta ennen eksoottisiin mielikuviin uppoutumista ja paratiisirannalle porhaltamista olimme päättäneet varmistaa, että morsmaikku on kyllin tietoinen siitä, millaiseen kanaliemeen tulee sotkeutumaan. Morsiamelle juomapullo täyteen, leijonapaita ylle, suomenlippu salkoon ja sitten baanalle täyttämään hullunkurisia ja uskallusta vaativia tehtäviä.

Ei sentään. Ennakkoluulottumuutta tuleva rouva osoitti jo halutessaan polttarit suomalaisessa porukassa. Peräänantamattomuutta siinä vaiheessa, kun toukokuisena juhlailtana Milanossa oli koleaa, muutama vesipisara tipahti taivaalta silloin tällöin ja tiedossa oli ohjelmaa ulkona pimenevässä illassa. Pääsimme nimittäin aloittamaan bileet töiden jälkeen seitsemän aikaan illalla. Aperitiivilla tottakai. Kuohuviinin ja pienen purtavan jälkeen kaivoimme mailat ja pallot golfbägeistä ja lähdimme radalle. Minigolfradalle. Tulevan avioparin kannalta kyseessä oli tuikitärkeä turnaus, koska pelin aikana ratkottiin yhteiselämään liittyviä asioita. Kuten lasten lukumäärä, hääpäivän viettotapa, riitojen laatu sekä anopin ja avioliiton kohtalo. Ja mikä golflyönneillä on määrätty, se pitää. Ehkä.

(Kuva Terhi Pylväläinen)
Hole in one tai hole in many. Ainakin askel lähempänä avioliittoa. Vielä golfradalla morsiamella olisi ollut mahdollisuus haihtua ilmaan, mutta sen sijaan hän pelasi liittoon oikeuttavaan diplomiin vaaditut reiät. (Kuva Milka Eskola)
 Kuohariaperitiivilla ei kauas golfkentältä pötkitä, joten diplominluovutuksen ja onnistuneen leikkiheikki-valokuvaussession jälkeen parkkeerasimme joukkueemme ruokapöydän ääreen. Pöydän olimme valinneet kodikkaasta grilliravintolasta, jossa herkutellaan perinteiseen milanolaiseen tapaan ja kyytipoikana kumotaan ravintolan itse valmistamaa olutta.

Rapsakoita polenta-alkupaloja popsiessamme ja runsaita pääruokalautasia haarukoidessamme morsian kuvaili elävästi kosinnan kulun ja varsinaisen hääjuhlan järjestämisessä sen, miten suunnitelmat olivat muotoutuneet ja konkretisoituneet pisteeseen, jossa ne olivat nyt viisi viikkoa ennen seremoniaa. Tiedossa on kaikkea muuta kuin vain ylenpalttiseen syömiseen keskittyvät pönötysjuhlat. Miten ihanaa ja romanttista, mutta ennen kaikkea italialaista, jossa hetkestä nautitaan ja ilo otetaan irti täysin rinnoin turhia murehtimatta.

Ennen raikkaan jälkiruoka-ananaksen saapumista nuorikko joutui vielä pieneen suomalaisuustestiin, jossa tiedusteltiin maamme virallisia ja epävirallisia tunnuksia. Joukossa oli sellaisiakin, joista minullakaan ei ollut mitään vainua. Kuten kansallishyönteinen. Hyttystä veikkasin, vaan nyt tiedän totuuden. Suomenkieltä opiskelleena tuleva vaimo myös sai lausuttavaksi kalevalaisen lemmenloitsun, joka saa miehet hurmaantumaan neidosta. Ennen vuorokauden vaihtumista ja kotiinlähtöä päätimme vielä varmistaa, muistaako morsian varmasti minkänäköinen sulhanen häntä alttarilla aikanaan odottaa. Hyvin oli mies muistissa, koska sukkelasti tutut piirteet ilmestyivät puhtaalle paperille. Kyllä tuleva rouva täydessä ruumiin ja sielun voimissa tietää tarkkaan, mitä on tekemässä. Tämä todettiin yhdestä suusta.

Naismuistista heikommalla kädellä syntynyt muotokuva sulhasesta. (Kuva Anna Kotinurmi)

Nyt on lyöty hyvästit naimattomuudelle. Addio al nubilato. (Kuva Saara Karhu)
 Ravintolasta pimeään yöhön astui iloinen ja tyytyväinen polttariseurue. Kuin lämmin henkäys koleassa kesäsäässä. Iloiset hyvästit toisillemme ja selibaatille. Ja golfradan viimeisen reiän lupaus siitä, että häiden jälkeen ainakin kerran vielä hyppäämme samaan liemeen. Rypäleistä puristettuun tietenkin. Että tällainen voi olla työnaisen maanantai.

sabato 7 maggio 2016

Ja jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön!

En yleensä lupaa mitään, koska en luota siihen, että pystyn pitämään lupaukseni. Varsinkaan itselleni. Olen melkoinen tuuliviiri ja takinkääntäjä, ja siksi pyrin antamaan vain lupauksia, jotka uskon kykeneväni lunastamaan.

 Tämän kirjoitettuani voin samantien kääntää sormen osoittamaan itseäni, sillä laiskaan blogiuraanikin mahtuu muutamia asioita, joita en ole saanut toteutettua tähän päivään mennessä. Esimerkiksi en ole vieläkään saanut palkattua pieneen kotiimme siivoojaa, vaikka niin uhosin kirjoittaessani arkielämää helpottavista asioista. Emme myöskään ole valloittaneet Italiaa sudentin savolaisen arjen tarpeeseen synnyttämällä savustuspussilla, vaikka aiheesta kirjoitin aikoinaan suureleisesti otsikolla: lämminsavulohi valtasi markkinat.

 Tänä aamuna blogilistan tarjontaa silmäillessäni eteen hyppäsi Rahaa säästävän äidin vesipostaus, jonka nähtyäni lupausgeneraattorini heitti välittömästi ilmoille uuden sitoumuksen: tästä lähtien juon vettä. Enemmän vettä ja useammin. Kuulutan toistuvasti viehtymystäni viiniin, erityisesti punaviiniin, mutta totuuden nimessä arkipäivinä lasissani on useimmiten vettä. Lounastaukoa lukuunottamatta. Päivällisaika poislukien. Joka tapauksessa työpäivän aikana vettä menee kurkusta alas litrasta pariin, mikä on ihan hyvä juttu. Mutta vapaa-aikana vedenjuonti tuppaa unohtumaan ja jotta se muistuisi mieleen, juomaveden olisi hyvä olla näkyvillä. Koska lämpimällä ilmalla ei suositella juotavaksi jääkaappikylmiä juomia, huoneenlämmössä varjoisaan paikkaan sijoitettu hanallinen juomakanisteri voisi olla vastaus vapaa-ajan nestevajeeseeni.

Jääteen asemesta säiliön voi täyttää vedellä ja maustaa kauden hedelmillä, vihanneksilla ja marjoilla. Kyllä taas vedenjuonti maittaa. (Kuva täältä.)
 Kiitos Rahaa säästävän äidin, pistän tämän vinkin takaraivoon. Nyt kesäisillä ostoskujilla on mukava luuhata, kun luuhaamisella on tarkoitus. Mutta jottei jano ylly liiaksi ennen kuin mieleinen vesisäiliö löytyy pöydänkulmalle, lunastan lupaukseni ja täytän heti muutaman tyhjän pullon raanavedellä. Ettei mörökölli veisi.

lunedì 2 maggio 2016

Kakkajuttuja ja muita alatyylin ilmaisuja

Esko Kyrön blogissa on arvonta, johon osallistumalla voit voittaa päheän palkinnon. Palkintoa enemmän ihastuin kuitenkin varsinaiseen tehtävään, jossa tiedustellaan lukijoiden mielipidettä siitä, mikä on suomenkielen kaunein sana.

 Tottahan toki uteliaisuuteni nosti päätään kuin matelija, joka terävöityy seuraamaan käärmeenlumoojan soittoa. Aloin plärätä läpi vastauksia, joita oli tipahtanut kommenttilootaan jo hyvän matkaa yli kahden sadan siinä vaiheessa, kun menin Eskon blogia nuuskimaan. Poimin joukosta monta kaunista sanaa, mistä isoa osaa itse en olisi edes osannut ehdottaa. Yllättävien sanojen ohella mielenkiintoista oli pohtia sitäkin, että mikä oli mahtanut olla se keskeisin kriteeri, jonka perusteella vastaaja oli sanansa valinnut.

 Sitten hoksasin sanan, joka piirsi pienen hymyntapaisen kasvoille. Pupu. Kiva ja suloinen sana, jota on mukava kuiskia esimerkiksi puolison korvaan, kun ollaan hempeitä. Paitsi jos puoliso on italialainen. Nimittäin pastanjauhajan korvaan supsutettu pupu ei aiheuta mielihyvästä hykertelyä, vaan todennäköisesti partnerisi toimittaa sinut kylpyhuoneeseen. Pörröinen ja söpö pikku kani kun tarkoittaa italiankielessä kakkaa (pupù). Tosin kakkostarpeelle on myös toinen sana, jonka suomalainenkin ymmärtää helposti. Cacca on kakka italialaisellekin. Ja jotta tässä kohti rima alitetaan oikein kunnolla niin mainittakoon vielä, että suomalainen merta kuullostaa italialaisen korvassa merda, jonka sanakirjakin kääntää paskaksi.


Suomen- ja italiankieliset puput hemmottelutuulella. Kuvat täältä ja täältä.
 Tästä on suunta enää alaspäin, joten lyön kirjoitukseen loputkin alatyylin ilmaisut, joissa yhdistyvät minulle molempien rakkaiden kielten samat sanat. Toisistaan poikkeavissa merkityksissä tosin. Kuten kuulo (ital. culo). Molemissta kielissä sana lausutaan täysin samalla tavoin. Äidinkielelläni ymmärrän, että kyseessä on aisti, jolla havainnoimme ympäröiviä ääniä. Siten kuulosta puhuttaessa sijoitan sen kehossa korviin, kun taas Federicon katse painuu huomattavasti alemmas. Takapuoleen. Tai oikeammin eikä yhtään silotellen sanottuna, perseeseen.

 Hyvän peräsimen toteaminen Italiassa voi tarkoittaa myös hyvän onnen päivittelyä. Che culo! Mikä perse! Mikä tuuri! Asiayhteys ratkaisee. Koko kansan sirkustirehtöörinä tunnetuksi tullut Silvio Berlusconi on joutunut pariin otteseen hankaluuksiin kuulon takia. Sopimattomassa yhteydessä laukaistut huumorinsiemenet eivät ole saavuttaneet suotuisaa maaperää. Eräässä pilapiirroksessa Silvio-herra toteaa leveä valkaistu hymy huulillaan kiinnittävänsä perseessä ensimmäisenä huomiota siihen, millainen tyttö sitä kantaa. [La prima cosa che guardo di un culo è la ragazza]. Vakavampi tapaus liittyy Saksan liittokansleri Angela Merkelin solvaamiseen. Vaikka kummassakaan keississä ei voida käsi raamatulla vannoa, että sammakot olisivat luiskahtaneet Italian silloisen pääministerin suusta, niin pupù oli jo pöksyssä. Vahinko tapahtunut.



Korvat ja pakarat. Molempia on kaksi ja ne ovat kehonosia. Suomen- ja italiankielessä yhdistävä tekijä näille on kuulo (il culo), joka lausutaan täysin samalla tavalla molemmissa kielissä. Che culo! Kuvat täältä ja täältä

 Tässä kohti sitten heittäydytään totaalisen riettaiksi. Vai miten pitäisi suhtautua liikkeeseen, joka kehottaa panemaan. Vielä takavuosina Milanossa oli kauppa, jonka kyltissä luki: "Pane Pane". Ei muuta kuin reippain askelin liikkeen ovesta sisään ja ostoksille. Kaksi vaaleaa pitkulaista ja tasaista. Yksi vähän rouheisempi nystyröillä ja yksi tosi pitkä patonki. Nämä siis minulle ja sitten Federicon toiveet. Kaksi pyöreää ja täyteläistä sämpylää sekä pieni kakku, jota somistaa kirkkaanpunainen kirsikka. Kaiken saimme pussitettuna tai kauniisti paketoituna. Yhteishintaan vajaa neljä euroa.

 Että kun Italiassa panettaa, niin silloin mennään leipäkauppaan ja taatusti saa mitä haluaa. Paitsi rukiista. Pane on yhtä kuin leipä, mutta se lausutaan vähän kissamaisemmin paane.


Kun Italiassa panettaa, niin silloin mennään leipäkauppaan. Kuvat täältä ja täältä.
 Muutaman kerran olemme Federicon kanssa pohtineet sitä, että entä jos suomenkielen isä, Mikael Agricola, on reissanut pappis- tai Saksan yliopistovuosinaan Italiassa, jossa täkäläiset viisastelijat viinihuuruissaan ovat toimineet apupoikina Mikaelin luonnostellessa suomenkieltä. Nimittäin suomen- ja italiankielessä on satoja samoja tai ainakin samankaltaisia sanoja, vaikka merkitys on eri.

 Agricola on kirjannut sanavalmiiden velikultien vinkkejä muistiin mielissään ja ehkä hiukan kiitollisenakin. Kun sanavarastoa on ollut kasassa sen verran, että sulkakynän on voinut pujottaa takaisin telineeseen, Mikael on nostanut huulilleen kupin grapalla höystettyä kahvia ja tyytyväisenä meren taakse laskevaa aurinkoa katselleessan tokaissut ystävälleen: "Katso merta! Miten kaunis." Tässä kohti italiankielisen heimoveljen kahvi on saattanut kiepsahtaa väärään kurkkuun. Merta-sanan merkitys tuli jo julkaistua tuossa ylempänä, mutta nyt jokainen saa itse katsoa, mitä tarkoittaa sana cazzo...

 Mutta palatakseni vielä kauniisiin sanoihin. Federicon suomenkielen sanavarasto ei ole kovinkaan laaja ja arvioni on, että hän tuntee parikymmentä sanaa. Mutta koska jo kahden välillä voi vertailla, niin kysyin, että mikä hänen mielestään on se kaunein sana. Ja hänen vastauksensa on

martedì 12 aprile 2016

Muotoilun pääkaupunki

Oletko koskaan miettinyt, milloin kannattaisi piipahtaa Milanossa? Oletko kiinnostunut muotoilusta, sisustuksesta ja huonekaluista?

Jos vastaat jälkimmäiseen kyllä, niin minä kerron, että huhtikuun toinen viikko on erittäin otollinen ajankohta viikonpituiseen visiittiin perinteisesti muotiin ja talouselämään kytketyssä metropolissa. Ja jos hengenravinnon ohessa olet ennakkoluuloton makumaailmanmatkaaja, väitän, että ainakin kerran elämässä kalenteriin kannattaa raivata tilaa Milanon muotoiluviikolle (Fuorisalone, Design Week). Ihan jo pelkästään hengittämään mielikuvituksellisen suunnittelun ilmapiiriä ja aistimaan välittömää luovuuden tunnelmaa. Kerran vuodessa Lombardian läänin pääkaupunki saa viikon ajaksi myös muotoilun pääkaupungin tittelin.


Huonekalumessut ja niiden ympärille muodostunut designviikko on alkamassa.
 Designviikko kytkeytyy Milanon sisustus- ja huonekalumessuihin (Salone del Mobile). Mutta siinä missä messut on tarkoitettu pääasiassa ammattilaisille, kaupungin keskustaan keskittynyt oheistapahtuma on jokaisen muotoilusta, ruoasta, juomasta ja hyvästä seurasta pitävän ulottuvilla. Siitä huolimatta, että ihmisiä parveilee kaikkialla paikoittain jopa tungokseen asti, kaiken keskellä tapahtumaan liittyvät sadat näyttelyt, tilaisuudet ja näytökset ovat kuin keitaita, joissa pääsee rentoutumaan ja antautumaan aistien vietäväksi.

 Tänä vuonna muotoiluviikko käynnistyy tiistaina 12.huhtikuuta ja päättyy sunnuntaina yömyöhään. Kuuden päivän aikana tarjolla on yli 1200 tapahtumaa eri puolilla kaupunkia, kuitenkin niin, että pääasiassa ne sijoittuvat seitsemälle alueelle. Näistä kolme - Tortona, Ventura Lambrate ja Brera - ovat perinteisesti tunnetuimmat, vaikkakin hyvin erityyliset alueet. Muotoilun ja suunnittelun kannalta innovatiivisimpana pidän Tortonan alueen näyttelyitä kun taas Brerassa kokoontuvat perinteikkäämmät suunnittelijat. Esimerkiksi tänä vuonna suomalaisista ajattomista muotoilijoista Iittala ja Marimekko ovat esillä juuri Breran aluella. Ventura sen sijaan tunnetaan nuorten muotoilijoiden näyttämönä, josta myös löytyy vireää yöelämää erityisesti desingviikon aikana.


 Neljä muuta muotoiluviikon rypästä - Porta Venezia, San Babila, Sant'Ambrogio ja 5Vie - ovat erinomaisia käyntikohteita sijainnin kannalta. Tarjonta on monipuolista ja mikä parhainta, usein joukosta voi poimia todellisia helmiä. Varsinaisten designkaupunginosien lisäksi eri puolilla kaupunkia on yksittäisiä teemaan vihkiytyneitä projekteja, jotka esittävät tuotoksiaan muotoiluviikon aikana. Uusien kykyjen ja kokemusten etsijöille suosittelenkin juuri näitä vielä identiteettiään hakevia alueita, joiden tarjonnasta voi löytää ennenkokemattomia elämyksiä niin taiteen, tieteen, muotoilun kuin makujenkin parista. Esimerkiksi viime vuonna yhdellä aperitiiville me tutustuimme konseptiin 'italialainen sushi', mikä tarkoittaa sushin tapaan suupaloja, mutta jossa nigirit, sashimit, uramakit, makit ja muut herkut on rakennettu italialaisista raaka-aineista: lihasta, kalasta, juustoista, kaviksista ja hedelmistä. Jälkuruokapöydässä oli muun muassa tiramisu-uramakeja.

Nyt sitten tuumasta toimeen ja tutkimaan tarkemmin tapahtumatarjontaa sekä päättämään tämän vuoden täsmäiskut. Muu aika mennee huudeilla hengaillessa ja uusia elämyksiä imiessä.

giovedì 31 marzo 2016

Espresso kahvinhengellä vai ilman?

Meillä oli pääsiäisen alusviikolla mukavaa, kun ystävä Suomineidon helmasta pyyhkäisi käymään muutamaksi päiväksi. Yhteinen aika pyöri vahvasti italialaisen ruoan ja juoman ympärillä, ja tähän yhtälöön kuului olennaisesti myös kahvi. Espresso. Olen kirjoittanut, että blogini käy punaviinin voimalla, mutta totuuden nimessä totean, että toinen kantava juoma on vähemmän esillä ollut kahvi. Espresso. Pääsiäisenä kellotaulun isoviisari kierähti joutuisasti kokonaisen kierroksen osoittamaan poikkeusaikaa, joten käynnistyköön uusi aikaisempi aamu kahvin keitolla.

Ruokakulttuurille tunnusomaiseen tapaan italialaisessa miljöössä myös kahvinkeittoon suhtaudutaan sille kuuluvalla vakavuudella. Siten espressoakaan ei heitetä tosta noin vaan, vaan se valmistetaan menetelmän mukaan. Tosin menetelmiä on yhtä paljon kuin keittäjiä, mutta noin pääpiirteissään vaiheet ovat samat:
1. esivalmistelut
2. vesisäiliön täyttö
3. kahvin mittaus
4. keittäminen
5. nauttiminen
Äkkiä ajateltuna kyse ei ole kovin monimutkaisesta toimituksesta. Mutta. Niin vain melkein tyhjästä sain nyt postin nyhjäistyä.

 Vaikka viime vuosina myös Milanoon on rantautunut monenlaisia espressokeittimiä, useimmiten täällä tartutaan yhä perinteistä mokkapannua kahvasta. Ja vaikka kahvin valmistus yleensä annetaan muiden kuin minun käsiin, pääsiäisaamuna pääsin tositoimiin ja selvittämään saisinko sumpista suuvettä vai suunmakuista.

Esivalmistauduin huolella ja kokosin tykötarpeet keittiön tasolle: huoneenlämmössä hapettunutta vettä, kahvijauhetta ja hammastikku. Nappasin kylmältä liedeltä mutteripannun, jonka säiliössä oli yhä tilkka edellisillan keitosta. Tilkka päätyi viemäriin, suodattimessa olleet kosteat purut kopistelin roskapussiin ja sitten pannun osat - kahvikuppi, filtteri ja vesisäiliö -  saivat huuhtelukäsittelyn.

Esivalmistelut. Säännöllisessä käytössä olevaa pannua ei pestä, vaan valmistuksen alussa mutteri ruuvataan auki ja edellisen käyttökerran jäljet kopistellaan ja huuhdellaan pois.
 Kun mokkakeitin oli asianmukaisesti osissa ja osat siistittynä työtasolla, oli vuorossa vedenheitto. Siis pannun säiliöön. Täyttö on tarkkaa puuhaa ja käytettävän veden laadusta ja määrästä on koulukuntia niistäkin. Meillä vesi on hanavettä joko hapettuneena, jos sattuu olemaan kannussa valmiina, tai suoraan raanasta laskettua raikasta vettä. Mutta noudatamme visusti sääntöä, joka määrää, että säiliön on oltava täynnä. Kuitenkin niin, ettei suodattimen puolelle saa tulla pisaroita, kun se lasketaan paikalleen.

Vesi. Sinne se on myrskyn jälkeen tyyntynyt filtterin alle niin, ettei vesirajaa näy. Mutta vain juuri ja juuri.
 Veden mittaaminen ei ole kuitenkaan niin suoraviivaista kuin miltä se voi kuullostaa. Ei missään nimessä. Sillä. Ensin vettä lasketaan säiliöön rohkeasti. Ennen filtterin paikalleenlaittoa silmä putoaa säiliöön ja arvioi, että liikaa sitä vettä tuli kaadettua kuitenkin ja ihan varmuuden vuoksi käsi kippaa osan pois. Tässä vaiheessa liike on vielä liian laaja, joten seuraavaksi säiliö on turha tyhjä. Tästä alkaa liruttelu ja loruttelu. Edestakaisin. Vesi säiliöön ja sieltä ulos. Täytä ja tyhjennä. Voisi jopa sanoa, että vesisäiliössä vallitsee hetken aikaa melkoinen aallokko, aaltoliike ainakin.

Kun vihdoin olin vakuuttunut soveliaasta vesirajasta eivätkä aallot lyöneet yli, pudotin suodatinosan säiliön kanneksi. Mutta pahin tapahtui ja muutama pisara lävisti filtterin pohjassa sijaitsevat seulat niin, että suodattimen alaosa kostui kuin kostuikin. Eihän tämän näin pitänyt mennä ja kippikäsi sai taas töitä. Tietysti harjoittamaton kippi fuskasi ja seuraavaksi metsästin raanan alla tasaisesti tipahtavia pisaroita menetettyjä korvaamaan. Nyt vain sihtisilmä oli kovalla, koska soveliasta vesirajaa piti tarkkailla pienten reikien läpi. Lopulta olin tyytyväinen vedenpintaan ja seuraavaksi sai jauhosormi vallan.

Kahvin vuoro. Vesisäiliön päälle asetettuun filtteriin jauhe ladotaan ilmavaksi keoksi.
 Kahvijauheen mittaaminen ei ole mielestäni millään tavalla mittaamista, vaan ihan puhdasta sijoitustoimintaa. Jauhetta nostellaan suodatinosaan sen verran, että syntyy keko. Ei saa painaa, ei saa taputella, ei saa lanata tai muulla tapaa tiivistää. Ainoastaan asetellaan kuppiin niin kauan, että jostain kohti valuu yli. Valmis. Ehei. Jos tähän asti olin noudattanut Federicon hyväksi havaittua valmistusmenetelmää, niin nyt lisäsin lauluun säkeen, josta herralla ei ollut ollut ennen mitään hajua. Tikkutemppu, tai itse asiassa hammastikkutemppu, jota tietenkään en ole itse sanoittanut. Tämän toimenpiteen minulle opetti keittotaitoinen ystävä jo joskus vuonna vuohi ja soneran saharaan haihtuneet miljardit.

Vaan miten hammastikku sitten liittyy kahvinkeittoon? Koska espressoa valmistetaan liikuttavan taikauskoisessa Italiassa, tikulla tietysti kaivetaan koloja kahvinhengelle. Tai ehkä henkiä on kolme, koska minulle opetetun tarinan mukaan suodattimessa olevaan kahvikukkulaan porataan kolme reikää. Näin taataan, että keittovaiheessa kahvikuppiin nousee hyvä kahvi. Uskoako vai eikö? Sovitaan niin, että omalla kahvinkokkausvuorolla en uskalla ottaa riskiä ja poraan aukot, koska aamukahvi on liian arvokas hävittäväksi.

Hammastikku kuin tikku kahvissa. Merkittävä rooli aamukahvin keiton onnistumisessa ja loogisesti siinä, millainen päivä on tulossa.
 Tässä vaiheessa, kun vedenpinta säiliössä on tasainen kuin kupla vatupassissa ja kahvikukkulan herruus on saavutettu, mutteri kierretään kiinni. Tiukasti. Ja vielä kerta kierron päälle. Kahvinkeitin nostetaan liedelle ja perään tarjotaan mieto liekki niin, että kaikki osapuolet ensin lämpenevät verkkaisesti nautiskellen ja sitten kuumenevat niin, että lopputuloksena purkautuu sopivan vahva, paahteinen ja aromikas kahvi.


Mokkapannulle ja liedelle on annettava aikaa. Liekki herättää veden, joka ylösnoustessaan ottaa kahvijauheet kainaloon ja pirskottelee liitosta muodostuvan mokan hiljaalleen kahvipannuun.
Pyöräytys. Kun kurnutus lakkaa, kahvi on noussut. Ennen kupittamista kahvi tasoitetaan pyöräyttämällä lusikkaa kierros purskuttimen ympärillä. Pyörimisnopeus on verkkainen kuin isoviisarin liike kesäaikaan siirryttäessä.

 Kahvi on noussut pannuun, kun laitteen kurnutus lakkaa. Tässä vaiheessa ainoan harha-askeleen voi ottaa vain, jos kumppani on samaan aikaan kylppärissä ja jatkaa kurkun kurlaamista suuvedellä. Harjaantunut kuulo suodattaa kyllä tämänkin vaiheen ja ymmärtää hetken tulleen, kun keittiö lakkaa pirskahtamasta ja kurnuttamasta. Kahvi on syntynyt. Se ei rääkäise eikä parkaise. Pannukaan ei vihellä tai heittäydy jabadabaduu-tanssiin liedellä. Yksinkertaisesti kahvi on valmis. Nautittavaksi.

 Tai ei sittenkään. Vielä viimeinen silaus. Pannun kansi auki ja keittäjän lusikka solahtaa soppaan. Jos tähän asti kahvinkeitto on ollut taiteilua kuin kävely köydellä, niin nyt saa taas hengittää. Kahvipannuun lorahtaa keittäjän kaunis ajatus, jonka lusikan pyöräytys jakaa jokaiselle kahvinjuojalle. Nyt saa lisätä sokerin jatai hunajan jatai maidon tilkkana tai vaahtona oman maun mukaan. Minulle raakana, kiitos.

domenica 14 febbraio 2016

Olipa kerran elämää milanolaisessa yliopistossa

Pohjois-Italiassa viihtyvän ja arkisesta onnesta kirjoittavan Katan posti kirvoitti mieleen omat tenttikokemukset ja -tunnot italialaisessa yliopistossa tenttimisestä. Vuonna 2002 olin vaihdossa milanolaisessa Bocconin yliopistossa, jossa kevätlukukausi huipentui kurssiarvosanat määrääviin kokeisiin ja ryhmätöihin.

Luennoilta hankitaan välineitä, joita sitten työelämässä sovelletaan. (Kuvat täältä ja täältä)
 Kun hoksasin, että puolet valitsemistani kursseista tentittäisiin suullisesti (esame orale), pelko ja epävarmuus pyrkivät takalistoon. Ihan niin yksinkertaisesta syystä, että kyseiset kurssit olivat italiankielellä, joka ei vielä ollut iskostunut lainkaan puhuvan kieleni päälle. Hyvä, jos kauniista puhutusta kielestä ylipäätään mitään ymmärsin, sillä luennoillakin olin kulkenut kevään ajan kuin Moilasen Hoo. Ulkona kuin parveke.

 Ymmärrys puhuen läpikäytävistä tenteistä tuli kuitenkin niin myöhään, ettei hiipien etenevä pelko ehtinyt tarttua pakaroihin, vaan ensimmäistä suoritusta ohjasi itse pakokauhu. Tenttitilaisuuden alkaessa tietoisuus siitä, että olin juuri päässyt itse kurssin luennoivan komean professorin hampaisiin kuristi kuin köysi kaulan ympärillä. Mutta lopullisesti tunsin olevani ansassa, kun tajusin, että proffan lisäksi häpeänhetkeäni luentosalissa olisi todistamassa lauma uteliaita kurssitovereitani. Voi apua. Vaan mitä tein. Siinä istuin penkkirivin keskellä, josta ei enää ollut kunniallista pakoreittiä. Ei huomaamatonta takavasenta tai muutakaan kanavaa, jota myöten olisi voinut haihtua etsimään helpompaa ratkaisua.

 Niinpä vaihtoehtoina olivat sysi tai savi. Ensimmäisen tenttikysymyksen kohdalla korvani kohisivat niin, että jos vaikka olisin kysymyksen ymmärtänytkin, niin en olisi sitä pauhuilta kuullut. -"Anteeksi, voisitteko toistaa kysymyksen?" Siinä oli siis ensimmäisen suullisen tenttini avaus, joka tuli ulos notkeasti kuin pakkaskohmea likööri pullosta. Ja vaikka jää hiukan sulikin tentin edetessä, kieli oli taipuisa kuin upouuden nahkamokkasiinin iltti yhä siinä vaiheessa, kun professori antoi tuomion: -"Siinä kaikki. Kirjallisen työsi perusteella luulin, että osaisit paremmin italiaa". Kiitin kauniisti ja hampaiden välistä kieli turvoksissa vastasin, että kirjallista raporttia sain sentään miettiä sanakirjan ja lähteiden kanssa kolmetoista viikkoa kolmentoista minuutin suullisen paniikkisepityksen sijaan. Kurssi meni läpi.

 Kirjallisista tenteistä päällimmäisenä mieleen jäi lunttaus. Tai sitten yksinkertaisesti minä olin ymmärtänyt koekulttuurin täysin eri tavalla. Ennen kirjallisiin tentteihin osallistumista toimitin etukäteen syyniin sanakirjani, jota olin pyytänyt apuvälineeksi varsinaiseen hoohetkeen. Tentin alussa tuo henkistä tukea tuonut räplättävä läpyskä annettiin haltuuni. Mutta katsellessani ympärille luentosalissa, alkuasukkailla oli useimmiten penkillä levällään muistiinpanokansiot, joiden väliin oli ujutettuna kurssikirjojakin. Tentinvalvoja oli joko umpisokea tai sitten viitterimmät olivat toimittaneet tarkastustoimikunnalle etukäteen seteleitä sanakirjojen asemesta. Lunttaus oli joka tapauksessa yhtä helposti nähtävissä kuin roska toisen silmässä. Vaan siitä viis, myös nämä kurssit menivät läpi sanakirjan pläräämisestä huolimatta.



Erasmus-vaihtoaikaisia muistikuvia Bocconin yliopistosta. Vielä vuonna 2002 päärakennukset näyttivät tältä. (Kuvat täältä ja täältä)
 Vihonviimeinen tentti oli kuitenkin se kaikkein mieleenpainuvin. Filosofian, tuon kaikkien tieteiden muumimamman, koe suullisena. Luennoinut professori oli saanut varmasti jo syntyessään lahjaksi koko universumin ilmaisumuodot empatialle ja sympatialle. Niin ystävällinen ja ihmillinen hän oli. Ja taatusti vuorovaikutteisena luennoitsijana monin tavoin mielenkiintoinen, jos olisin ymmärtänyt edes pikkurillin kynnen vertaa läpikäydyistä keskusteluista luennoilla.

 Kaikesta huolimatta tiesin jo - tai niin ainakin luulin - mitä odottaa suulliselta tentiltä, joka siis oli oleva tenteistä viimeisin sillä kertaa. Tukahduttavan kuumana tiistai-iltapäivänä saisin istuutua ilmastoituun työhuoneseen juttelemaan filosofiaa kielivammaisuuttani ymmärtävän ihmisen kanssa ilman ylimääräisiä korvia. Pala kakkua tai italialaisittain tiramisua näin viimeiseksi koetukseksi, ajattelin kun hikisenä viilipyttynä pynttäydyin hellemekkoon ja rullasin sukkahousua kainaloon kotoa lähtiessä.

 Asiaosaamisen suhteen olin epävarmempi kuin ikinä siihen asti, mutta ajattelin, että homma kyllä hoituisi kotiin varsinkin kun yliopistolle päästyäni kertausaikaakin jäisi vielä ennen ryhmäni tenttiaikaa. Viimeisellä luennolla oli lueteltu viisi sukunimeä, joiden tulisi olla paikalla laitoksella tiistaina 18.6.2002 klo 14.30. Minun sukunimi mukaanlukien. Näin olin siis ymmärtänyt pari viikkoa takaperin. Niinpä pari tuntia etuajassa istuin penkille vastapäätä professorin työhuonetta kertaamaan muun muassa Platonin ja aistimaailman suhdetta pöytäteorian näkökulmasta. Kun kello alkoi lähestyä puoli kolmea, aloin vilkuilla ympärilleni. Ei mitään liikettä käytävällä, jonka varrella selasin ja yritin muodostaa mielessäni tönkkölauseita avainsanoista. Kun tentin alkamiseen oli enää viisi minuuttia eikä ketään näkynyt vieläkään, mieleen hiipi epäily, että olin ymmärtänyt väärin päivämäärän, kellonajan tai paikan. Eihän nyt kertakaikkiaan voinut olla niin, että minä olisin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja että professori ja neljä muuta tenttijää olisivat erehtyneet. Sekunti sekunnilta olin asiasta varmempi ja kun kymmenen pitkää minuuttia oli kulunut eikä mikään käytävällä ollut muuttunut, annoin periksi.

 Kävelin kansliaan henkisesti valmistautuneena hölkkäämään johonkin kampuksen kolkkaan juttelemaan filosofiaa. Ei vainen. Paniikissa vapisin sihteerin edessä ollen varma siitä, että olin tyrinyt koko homman. Sihteeri selasi päiväkirjaansa ja nyökytteli sitten, että kyllä. Tentin oli määrä olla täsmälleen siellä missä olin ja alkaneen kymmenen minuuttia sitten. Sihteeri nappasi luurin korvaan ja soitti professorille. -"Aah, joo... no niin tietenkin. Selvä. Juu juu, ei mitään hätää, kerron kyllä". Ja mitä sihteeri sitten kertoi minulle? Sanoi, että kaikki olivat katsomassa jalkapallon MM-ottelua Italia - Etelä-Korea pääauditoriassa ja sinne kannattaisi mennä. Jännä matsi kuulemma. Tentti kyllä alkaisi sovitussa paikassa sitten, kun ottelu on ohi eli noin tunnin kuluttua, jos ei tule lisäaikoja tai rankkarikisaa.

 Siinä vaiheessa olin vielä jalkapalloa ymmärtämätön naiivi, joten kun olin iskostanut itseeni tosiasian, että Italiassa jalkapallo menee ainakin yliopistotenttien edelle, olin tyytyväinen. Vielä oli käytettävissä ainakin yksi ylimääräinen tunti Aristoteleen kritiikkiin. Se mitä kyseisen tunnin viimeisillä sekunneilla tapahtui, on tällä hetkellä varmasti selvää jokaiselle jalkapalloa seuranneelle. Minun epäilyt heräsivät, kun ensimmäinen kurssikaverini saapui tilaan, jossa odotin kokeen alkua rauhallisena kuin kiimainen kilpikonna. Tyttö paiskasi koululaukkunsa penkille, purskahti itkuun ja painui naistenhuoneeseen purkamaan oloaan. Heti kohta käytävään törmäsi kolme tenttiin osallistuvaa poikaa, joiden kiivaasta keskustelusta sai sen käsityksen, että Italia oli kärsinyt huutaavaa vääryyttä. Ei mitään spekulaatiota tai analyysiä tilanteesta, vaan epäreiluutta oikein isän kädestä. Huutomerkillä ja huutomerkki. Ei pistettä. Ja viimeisenä käytävään saapui pahaa enteilevä ukkosmyrsky. Itse professori, jonka kasvot olivat kuin kivestä veistetyt ja hätäiseen hyvän päivän toivotukseen sain myrkyllisen mutta asiallisen vastauksen. En olisi kuunaan uskonut, että niin sydämellisenoloinen ihminen voisi näyttää niin ukkosenjumalalta. Mutta oppia ikä kaikki ihmistuntemuksessakin.

 Niinpä siinä käytävällä sain yhden elämäni parhaista oppitunneista. Sen, miten asiohin tulee suhtautua ja miten niitä voi suhteuttaa sen hetkiseen elämään ja tilanteeseen. Loppujen lopuksi kuuleminen meni niin, että professori ei pettymykseltään pystynyt tekemään työtään, vaan arvioijina toimivat hänen kaksi assistenttiaan. Läpi meni tämäkin kurssi, mutta huonoimmalla arvosanalla muihin kursseihin verrattuna. Silti kokemuksena juuri tämä tenttitilaisuus oli minulle rikkain.


Bocconin yliopisto vuonna 2015. Pääsisäänkäynti muutti kampuksen toiselle puolelle, kun Galleria valmistui. (Kuvat täältä ja täältä)
 Omat kuvani yliopistoajalta ovat aikaa ennen digikameroita ja kamerapuhelimia meidän taloudessa, mutta seuraavan kerran Suomessa ollessa yritän bongata albumin, jossa ne uinuvat. Vuonna 2002 kesäkuun toiseksi viimeisenä päivänä opinnot Bocconissa olivat virallisesti ohi, mutta sattumalta palasin sinne kolmetoista vuotta myöhemmin juuri samana päivänä nykyisen työn puolesta. Oli hienoa käydä kuuntelemassa kiinalaisen pianisti Lang Langin haastattelu ja konsertti omassa vanhassa opinahjossa. Taiteilija on paitsi lahjakas myös sympaattinen. Bocconi-ainesta siis.

Bocconi Art Galleryn 5. kauden avajaisissa esiintyi pianisti Lang Lang.
 Katastrofi (il disastro). Näin tuntoja ilmaisi Bocconin yliopiston tutorini, kun vaihdon alkaessa tapasimme esimmäisen kerran kasvotusten. Siihen mennessä hänellä oli ollut vaihto-oppilaita useasta maasta, muttei vielä Suomesta. Kun tiemme erkanivat, hän oli sitä mieltä, että kaikkine valintoineni hän oli odottanut itse asiassa tuplakatastrofia. Mutta tutor oli kovin tyytyväinen siihen, etten ollut työllistänyt häntä kertakaan koko lukuvuoteni aikana. Oma-aloitteisuutta arvostetaan myös täällä, joten tervetuloa Milanoon opiskelemaan. Rauhallisin mielin. Jos minä olen pärjännyt, ihan varmasti kaikki muutkin kiinnostuneet pärjäävät.