domenica 14 febbraio 2016

Olipa kerran elämää milanolaisessa yliopistossa

Pohjois-Italiassa viihtyvän ja arkisesta onnesta kirjoittavan Katan posti kirvoitti mieleen omat tenttikokemukset ja -tunnot italialaisessa yliopistossa tenttimisestä. Vuonna 2002 olin vaihdossa milanolaisessa Bocconin yliopistossa, jossa kevätlukukausi huipentui kurssiarvosanat määrääviin kokeisiin ja ryhmätöihin.

Luennoilta hankitaan välineitä, joita sitten työelämässä sovelletaan. (Kuvat täältä ja täältä)
 Kun hoksasin, että puolet valitsemistani kursseista tentittäisiin suullisesti (esame orale), pelko ja epävarmuus pyrkivät takalistoon. Ihan niin yksinkertaisesta syystä, että kyseiset kurssit olivat italiankielellä, joka ei vielä ollut iskostunut lainkaan puhuvan kieleni päälle. Hyvä, jos kauniista puhutusta kielestä ylipäätään mitään ymmärsin, sillä luennoillakin olin kulkenut kevään ajan kuin Moilasen Hoo. Ulkona kuin parveke.

 Ymmärrys puhuen läpikäytävistä tenteistä tuli kuitenkin niin myöhään, ettei hiipien etenevä pelko ehtinyt tarttua pakaroihin, vaan ensimmäistä suoritusta ohjasi itse pakokauhu. Tenttitilaisuuden alkaessa tietoisuus siitä, että olin juuri päässyt itse kurssin luennoivan komean professorin hampaisiin kuristi kuin köysi kaulan ympärillä. Mutta lopullisesti tunsin olevani ansassa, kun tajusin, että proffan lisäksi häpeänhetkeäni luentosalissa olisi todistamassa lauma uteliaita kurssitovereitani. Voi apua. Vaan mitä tein. Siinä istuin penkkirivin keskellä, josta ei enää ollut kunniallista pakoreittiä. Ei huomaamatonta takavasenta tai muutakaan kanavaa, jota myöten olisi voinut haihtua etsimään helpompaa ratkaisua.

 Niinpä vaihtoehtoina olivat sysi tai savi. Ensimmäisen tenttikysymyksen kohdalla korvani kohisivat niin, että jos vaikka olisin kysymyksen ymmärtänytkin, niin en olisi sitä pauhuilta kuullut. -"Anteeksi, voisitteko toistaa kysymyksen?" Siinä oli siis ensimmäisen suullisen tenttini avaus, joka tuli ulos notkeasti kuin pakkaskohmea likööri pullosta. Ja vaikka jää hiukan sulikin tentin edetessä, kieli oli taipuisa kuin upouuden nahkamokkasiinin iltti yhä siinä vaiheessa, kun professori antoi tuomion: -"Siinä kaikki. Kirjallisen työsi perusteella luulin, että osaisit paremmin italiaa". Kiitin kauniisti ja hampaiden välistä kieli turvoksissa vastasin, että kirjallista raporttia sain sentään miettiä sanakirjan ja lähteiden kanssa kolmetoista viikkoa kolmentoista minuutin suullisen paniikkisepityksen sijaan. Kurssi meni läpi.

 Kirjallisista tenteistä päällimmäisenä mieleen jäi lunttaus. Tai sitten yksinkertaisesti minä olin ymmärtänyt koekulttuurin täysin eri tavalla. Ennen kirjallisiin tentteihin osallistumista toimitin etukäteen syyniin sanakirjani, jota olin pyytänyt apuvälineeksi varsinaiseen hoohetkeen. Tentin alussa tuo henkistä tukea tuonut räplättävä läpyskä annettiin haltuuni. Mutta katsellessani ympärille luentosalissa, alkuasukkailla oli useimmiten penkillä levällään muistiinpanokansiot, joiden väliin oli ujutettuna kurssikirjojakin. Tentinvalvoja oli joko umpisokea tai sitten viitterimmät olivat toimittaneet tarkastustoimikunnalle etukäteen seteleitä sanakirjojen asemesta. Lunttaus oli joka tapauksessa yhtä helposti nähtävissä kuin roska toisen silmässä. Vaan siitä viis, myös nämä kurssit menivät läpi sanakirjan pläräämisestä huolimatta.



Erasmus-vaihtoaikaisia muistikuvia Bocconin yliopistosta. Vielä vuonna 2002 päärakennukset näyttivät tältä. (Kuvat täältä ja täältä)
 Vihonviimeinen tentti oli kuitenkin se kaikkein mieleenpainuvin. Filosofian, tuon kaikkien tieteiden muumimamman, koe suullisena. Luennoinut professori oli saanut varmasti jo syntyessään lahjaksi koko universumin ilmaisumuodot empatialle ja sympatialle. Niin ystävällinen ja ihmillinen hän oli. Ja taatusti vuorovaikutteisena luennoitsijana monin tavoin mielenkiintoinen, jos olisin ymmärtänyt edes pikkurillin kynnen vertaa läpikäydyistä keskusteluista luennoilla.

 Kaikesta huolimatta tiesin jo - tai niin ainakin luulin - mitä odottaa suulliselta tentiltä, joka siis oli oleva tenteistä viimeisin sillä kertaa. Tukahduttavan kuumana tiistai-iltapäivänä saisin istuutua ilmastoituun työhuoneseen juttelemaan filosofiaa kielivammaisuuttani ymmärtävän ihmisen kanssa ilman ylimääräisiä korvia. Pala kakkua tai italialaisittain tiramisua näin viimeiseksi koetukseksi, ajattelin kun hikisenä viilipyttynä pynttäydyin hellemekkoon ja rullasin sukkahousua kainaloon kotoa lähtiessä.

 Asiaosaamisen suhteen olin epävarmempi kuin ikinä siihen asti, mutta ajattelin, että homma kyllä hoituisi kotiin varsinkin kun yliopistolle päästyäni kertausaikaakin jäisi vielä ennen ryhmäni tenttiaikaa. Viimeisellä luennolla oli lueteltu viisi sukunimeä, joiden tulisi olla paikalla laitoksella tiistaina 18.6.2002 klo 14.30. Minun sukunimi mukaanlukien. Näin olin siis ymmärtänyt pari viikkoa takaperin. Niinpä pari tuntia etuajassa istuin penkille vastapäätä professorin työhuonetta kertaamaan muun muassa Platonin ja aistimaailman suhdetta pöytäteorian näkökulmasta. Kun kello alkoi lähestyä puoli kolmea, aloin vilkuilla ympärilleni. Ei mitään liikettä käytävällä, jonka varrella selasin ja yritin muodostaa mielessäni tönkkölauseita avainsanoista. Kun tentin alkamiseen oli enää viisi minuuttia eikä ketään näkynyt vieläkään, mieleen hiipi epäily, että olin ymmärtänyt väärin päivämäärän, kellonajan tai paikan. Eihän nyt kertakaikkiaan voinut olla niin, että minä olisin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja että professori ja neljä muuta tenttijää olisivat erehtyneet. Sekunti sekunnilta olin asiasta varmempi ja kun kymmenen pitkää minuuttia oli kulunut eikä mikään käytävällä ollut muuttunut, annoin periksi.

 Kävelin kansliaan henkisesti valmistautuneena hölkkäämään johonkin kampuksen kolkkaan juttelemaan filosofiaa. Ei vainen. Paniikissa vapisin sihteerin edessä ollen varma siitä, että olin tyrinyt koko homman. Sihteeri selasi päiväkirjaansa ja nyökytteli sitten, että kyllä. Tentin oli määrä olla täsmälleen siellä missä olin ja alkaneen kymmenen minuuttia sitten. Sihteeri nappasi luurin korvaan ja soitti professorille. -"Aah, joo... no niin tietenkin. Selvä. Juu juu, ei mitään hätää, kerron kyllä". Ja mitä sihteeri sitten kertoi minulle? Sanoi, että kaikki olivat katsomassa jalkapallon MM-ottelua Italia - Etelä-Korea pääauditoriassa ja sinne kannattaisi mennä. Jännä matsi kuulemma. Tentti kyllä alkaisi sovitussa paikassa sitten, kun ottelu on ohi eli noin tunnin kuluttua, jos ei tule lisäaikoja tai rankkarikisaa.

 Siinä vaiheessa olin vielä jalkapalloa ymmärtämätön naiivi, joten kun olin iskostanut itseeni tosiasian, että Italiassa jalkapallo menee ainakin yliopistotenttien edelle, olin tyytyväinen. Vielä oli käytettävissä ainakin yksi ylimääräinen tunti Aristoteleen kritiikkiin. Se mitä kyseisen tunnin viimeisillä sekunneilla tapahtui, on tällä hetkellä varmasti selvää jokaiselle jalkapalloa seuranneelle. Minun epäilyt heräsivät, kun ensimmäinen kurssikaverini saapui tilaan, jossa odotin kokeen alkua rauhallisena kuin kiimainen kilpikonna. Tyttö paiskasi koululaukkunsa penkille, purskahti itkuun ja painui naistenhuoneeseen purkamaan oloaan. Heti kohta käytävään törmäsi kolme tenttiin osallistuvaa poikaa, joiden kiivaasta keskustelusta sai sen käsityksen, että Italia oli kärsinyt huutaavaa vääryyttä. Ei mitään spekulaatiota tai analyysiä tilanteesta, vaan epäreiluutta oikein isän kädestä. Huutomerkillä ja huutomerkki. Ei pistettä. Ja viimeisenä käytävään saapui pahaa enteilevä ukkosmyrsky. Itse professori, jonka kasvot olivat kuin kivestä veistetyt ja hätäiseen hyvän päivän toivotukseen sain myrkyllisen mutta asiallisen vastauksen. En olisi kuunaan uskonut, että niin sydämellisenoloinen ihminen voisi näyttää niin ukkosenjumalalta. Mutta oppia ikä kaikki ihmistuntemuksessakin.

 Niinpä siinä käytävällä sain yhden elämäni parhaista oppitunneista. Sen, miten asiohin tulee suhtautua ja miten niitä voi suhteuttaa sen hetkiseen elämään ja tilanteeseen. Loppujen lopuksi kuuleminen meni niin, että professori ei pettymykseltään pystynyt tekemään työtään, vaan arvioijina toimivat hänen kaksi assistenttiaan. Läpi meni tämäkin kurssi, mutta huonoimmalla arvosanalla muihin kursseihin verrattuna. Silti kokemuksena juuri tämä tenttitilaisuus oli minulle rikkain.


Bocconin yliopisto vuonna 2015. Pääsisäänkäynti muutti kampuksen toiselle puolelle, kun Galleria valmistui. (Kuvat täältä ja täältä)
 Omat kuvani yliopistoajalta ovat aikaa ennen digikameroita ja kamerapuhelimia meidän taloudessa, mutta seuraavan kerran Suomessa ollessa yritän bongata albumin, jossa ne uinuvat. Vuonna 2002 kesäkuun toiseksi viimeisenä päivänä opinnot Bocconissa olivat virallisesti ohi, mutta sattumalta palasin sinne kolmetoista vuotta myöhemmin juuri samana päivänä nykyisen työn puolesta. Oli hienoa käydä kuuntelemassa kiinalaisen pianisti Lang Langin haastattelu ja konsertti omassa vanhassa opinahjossa. Taiteilija on paitsi lahjakas myös sympaattinen. Bocconi-ainesta siis.

Bocconi Art Galleryn 5. kauden avajaisissa esiintyi pianisti Lang Lang.
 Katastrofi (il disastro). Näin tuntoja ilmaisi Bocconin yliopiston tutorini, kun vaihdon alkaessa tapasimme esimmäisen kerran kasvotusten. Siihen mennessä hänellä oli ollut vaihto-oppilaita useasta maasta, muttei vielä Suomesta. Kun tiemme erkanivat, hän oli sitä mieltä, että kaikkine valintoineni hän oli odottanut itse asiassa tuplakatastrofia. Mutta tutor oli kovin tyytyväinen siihen, etten ollut työllistänyt häntä kertakaan koko lukuvuoteni aikana. Oma-aloitteisuutta arvostetaan myös täällä, joten tervetuloa Milanoon opiskelemaan. Rauhallisin mielin. Jos minä olen pärjännyt, ihan varmasti kaikki muutkin kiinnostuneet pärjäävät.