lunedì 30 maggio 2016

Työmatka pyöräillen Milanossa (video)

Aloitin työmatkojen kulkemisen polkupyörällä vasta viikko sitten. Tekosyiden lista siihen, miksi nousin satulaan kohtalaisen myöhään, on pitkä, mutta mainittakoon päällimmäisenä laiskuus. Sitten on tietysti kevätsateet tai ainakin uhkaavannäköiset sadepilvet, joita loppujen lopuksi olen nähnyt enemmän television sääennusteissa kuin ikkunasta ulos katsomalla.

Enivei. Koko viime viikolle oli tiedossa pelkkää polloa ilman pilvenhattaraa, joten pumppasin kesäkumit, keräsin vaihtovaatteet kassiin, liimasin ylimääräisiä silmiä verkkatakin selkään ja pistin pyöräilylaulun soimaan. Sitten sain vielä huiman idean kuvata matkantekoa videolle, joten tämän postin myötä Anniinankulma on siirtynyt myös vlogiaikaan. Seuraavassa vajaan kymmenen minuutin video siitä, millaisissa merkeissä pyöräilin noin kahdeksan kilometrin matkan ensimmäistä kertaa tänä vuonna.



Vaikka Milanon liikenteessä pätee vanha kaupunkiviidakon laki "mieluummin hengissä kuin oikeassa", pyöräily kaupungin keskustassa on aina yhtä palkitsevaa. (Videon taustamusiikki on haettu täältä.)

Kahdeksan kilometrin matka töihin taittuu kaupungin halki pyöräillen puolessa tunnissa. Via Gluck (Centrale) - Via Oglio (Brenta).

Videon teko on aika mukavaa puuhaa, joten harkitsen jo alanvaihtoa ohjelmoijasta ohjaajaksi. Tulette siis näkemään klippejä jatkossakin tällä kanavalla. Että sitten kun huojun korkokengissäni Oscar-gaalan lavalla vastaanottamassa parhaan ohjauksen pystiä, voitte ylpeänä julistaa naapureillenne ja ystävillenne, että olette saaneet seurata ohjaajan tuotantoa aivan alusta asti. Näissä merkeissä toivotan hyvää alkavaa viikkoa.

domenica 15 maggio 2016

Lyödään hyvästit selibaatille

Maanantai. Ihan liian aikaisin herätyskellon tuttu, lempeästi herättelevä soundi saapui korvakäytävään. Matkalla tajuntaan ääni muuttui ärsyttäväksi. Zeniä ja harmoniaa. Reipasta mieltä ja maailmaa syleilevää sopusointua. Itsellesi vaan, mutisin tahmaisesti ja vannoin jälleen kerran, että maanantaiaamun herätykseksi vaihdan jotain räväkämpää. Sellaista, joka kertanyhtäisyllä irrottaa unihiekat ripsistä ja saa lantion vatkaamaan makuullakin niin, että kroppa singahtaa sängystä kuin laakerikuula lingosta. Ensimmäisenä mieleen tuli Nightwishin Wishmaster.

Kanuunalaukaus uuteen viikkoon unohtui, kun hapuilin häirikköpuhelimeni tyynyn alta ja päättäväisesti annoin itselleni vielä kymmen minuuttia armonaikaa. Ja sitten toiset kymmenen... Viikonloppuisin sänkyyn yksinkertaisesti pamahtaa niin voimakas magneettikenttä, että sen syleilystä on mahdoton ampua räjähdysmäiseen lähtöön. Varsinkaan liibalaabamaisen herätysäänen säestämänä.

Yrittäessäni tökätä luurinnäyttöön kolmatta jatkoaikaa, muistin yhtäkkiä, ettei tänään ollutkaan ihan normipäivä. Nimittäin illalla pääsisin polttareihin (ital. addio al nubilato/celibato), joiden järjestämissoppaa myös minä olin hämmentänyt pienellä puukauhalla. Välähdyksen seurauksena mielihyvän aalto pyyhkäisi lävitseni ja jätti jälkeensä kihelmöivän kivan odotuksen. Siis samankaltaisen tunteen, joka toisinaan huitelee läpi esimerkiksi perjantai-iltapäivänä, kun muistaa, että lauantaiaamuna saa herätä linnunlauluun kellon typerän pimpelipommituksen sijaan.

Kivan odotus pyyhkäisee ylitse siis silloin, kun uskoo, että lystiä on tiedossa. Ja kyseiselle maanantai-illalle sitä oli. Intiimi tiimi Milanossa eläviä suomalaisia oli päättänyt juhlia sisilialaista morsianta, joka tanssii avioliittoon suomalaisen siippansa kanssa juhannuksena Sisilian saarella, Tyrrhenanmeren rannalla. Mutta ennen eksoottisiin mielikuviin uppoutumista ja paratiisirannalle porhaltamista olimme päättäneet varmistaa, että morsmaikku on kyllin tietoinen siitä, millaiseen kanaliemeen tulee sotkeutumaan. Morsiamelle juomapullo täyteen, leijonapaita ylle, suomenlippu salkoon ja sitten baanalle täyttämään hullunkurisia ja uskallusta vaativia tehtäviä.

Ei sentään. Ennakkoluulottumuutta tuleva rouva osoitti jo halutessaan polttarit suomalaisessa porukassa. Peräänantamattomuutta siinä vaiheessa, kun toukokuisena juhlailtana Milanossa oli koleaa, muutama vesipisara tipahti taivaalta silloin tällöin ja tiedossa oli ohjelmaa ulkona pimenevässä illassa. Pääsimme nimittäin aloittamaan bileet töiden jälkeen seitsemän aikaan illalla. Aperitiivilla tottakai. Kuohuviinin ja pienen purtavan jälkeen kaivoimme mailat ja pallot golfbägeistä ja lähdimme radalle. Minigolfradalle. Tulevan avioparin kannalta kyseessä oli tuikitärkeä turnaus, koska pelin aikana ratkottiin yhteiselämään liittyviä asioita. Kuten lasten lukumäärä, hääpäivän viettotapa, riitojen laatu sekä anopin ja avioliiton kohtalo. Ja mikä golflyönneillä on määrätty, se pitää. Ehkä.

(Kuva Terhi Pylväläinen)
Hole in one tai hole in many. Ainakin askel lähempänä avioliittoa. Vielä golfradalla morsiamella olisi ollut mahdollisuus haihtua ilmaan, mutta sen sijaan hän pelasi liittoon oikeuttavaan diplomiin vaaditut reiät. (Kuva Milka Eskola)
 Kuohariaperitiivilla ei kauas golfkentältä pötkitä, joten diplominluovutuksen ja onnistuneen leikkiheikki-valokuvaussession jälkeen parkkeerasimme joukkueemme ruokapöydän ääreen. Pöydän olimme valinneet kodikkaasta grilliravintolasta, jossa herkutellaan perinteiseen milanolaiseen tapaan ja kyytipoikana kumotaan ravintolan itse valmistamaa olutta.

Rapsakoita polenta-alkupaloja popsiessamme ja runsaita pääruokalautasia haarukoidessamme morsian kuvaili elävästi kosinnan kulun ja varsinaisen hääjuhlan järjestämisessä sen, miten suunnitelmat olivat muotoutuneet ja konkretisoituneet pisteeseen, jossa ne olivat nyt viisi viikkoa ennen seremoniaa. Tiedossa on kaikkea muuta kuin vain ylenpalttiseen syömiseen keskittyvät pönötysjuhlat. Miten ihanaa ja romanttista, mutta ennen kaikkea italialaista, jossa hetkestä nautitaan ja ilo otetaan irti täysin rinnoin turhia murehtimatta.

Ennen raikkaan jälkiruoka-ananaksen saapumista nuorikko joutui vielä pieneen suomalaisuustestiin, jossa tiedusteltiin maamme virallisia ja epävirallisia tunnuksia. Joukossa oli sellaisiakin, joista minullakaan ei ollut mitään vainua. Kuten kansallishyönteinen. Hyttystä veikkasin, vaan nyt tiedän totuuden. Suomenkieltä opiskelleena tuleva vaimo myös sai lausuttavaksi kalevalaisen lemmenloitsun, joka saa miehet hurmaantumaan neidosta. Ennen vuorokauden vaihtumista ja kotiinlähtöä päätimme vielä varmistaa, muistaako morsian varmasti minkänäköinen sulhanen häntä alttarilla aikanaan odottaa. Hyvin oli mies muistissa, koska sukkelasti tutut piirteet ilmestyivät puhtaalle paperille. Kyllä tuleva rouva täydessä ruumiin ja sielun voimissa tietää tarkkaan, mitä on tekemässä. Tämä todettiin yhdestä suusta.

Naismuistista heikommalla kädellä syntynyt muotokuva sulhasesta. (Kuva Anna Kotinurmi)

Nyt on lyöty hyvästit naimattomuudelle. Addio al nubilato. (Kuva Saara Karhu)
 Ravintolasta pimeään yöhön astui iloinen ja tyytyväinen polttariseurue. Kuin lämmin henkäys koleassa kesäsäässä. Iloiset hyvästit toisillemme ja selibaatille. Ja golfradan viimeisen reiän lupaus siitä, että häiden jälkeen ainakin kerran vielä hyppäämme samaan liemeen. Rypäleistä puristettuun tietenkin. Että tällainen voi olla työnaisen maanantai.

sabato 7 maggio 2016

Ja jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön!

En yleensä lupaa mitään, koska en luota siihen, että pystyn pitämään lupaukseni. Varsinkaan itselleni. Olen melkoinen tuuliviiri ja takinkääntäjä, ja siksi pyrin antamaan vain lupauksia, jotka uskon kykeneväni lunastamaan.

 Tämän kirjoitettuani voin samantien kääntää sormen osoittamaan itseäni, sillä laiskaan blogiuraanikin mahtuu muutamia asioita, joita en ole saanut toteutettua tähän päivään mennessä. Esimerkiksi en ole vieläkään saanut palkattua pieneen kotiimme siivoojaa, vaikka niin uhosin kirjoittaessani arkielämää helpottavista asioista. Emme myöskään ole valloittaneet Italiaa sudentin savolaisen arjen tarpeeseen synnyttämällä savustuspussilla, vaikka aiheesta kirjoitin aikoinaan suureleisesti otsikolla: lämminsavulohi valtasi markkinat.

 Tänä aamuna blogilistan tarjontaa silmäillessäni eteen hyppäsi Rahaa säästävän äidin vesipostaus, jonka nähtyäni lupausgeneraattorini heitti välittömästi ilmoille uuden sitoumuksen: tästä lähtien juon vettä. Enemmän vettä ja useammin. Kuulutan toistuvasti viehtymystäni viiniin, erityisesti punaviiniin, mutta totuuden nimessä arkipäivinä lasissani on useimmiten vettä. Lounastaukoa lukuunottamatta. Päivällisaika poislukien. Joka tapauksessa työpäivän aikana vettä menee kurkusta alas litrasta pariin, mikä on ihan hyvä juttu. Mutta vapaa-aikana vedenjuonti tuppaa unohtumaan ja jotta se muistuisi mieleen, juomaveden olisi hyvä olla näkyvillä. Koska lämpimällä ilmalla ei suositella juotavaksi jääkaappikylmiä juomia, huoneenlämmössä varjoisaan paikkaan sijoitettu hanallinen juomakanisteri voisi olla vastaus vapaa-ajan nestevajeeseeni.

Jääteen asemesta säiliön voi täyttää vedellä ja maustaa kauden hedelmillä, vihanneksilla ja marjoilla. Kyllä taas vedenjuonti maittaa. (Kuva täältä.)
 Kiitos Rahaa säästävän äidin, pistän tämän vinkin takaraivoon. Nyt kesäisillä ostoskujilla on mukava luuhata, kun luuhaamisella on tarkoitus. Mutta jottei jano ylly liiaksi ennen kuin mieleinen vesisäiliö löytyy pöydänkulmalle, lunastan lupaukseni ja täytän heti muutaman tyhjän pullon raanavedellä. Ettei mörökölli veisi.

lunedì 2 maggio 2016

Kakkajuttuja ja muita alatyylin ilmaisuja

Esko Kyrön blogissa on arvonta, johon osallistumalla voit voittaa päheän palkinnon. Palkintoa enemmän ihastuin kuitenkin varsinaiseen tehtävään, jossa tiedustellaan lukijoiden mielipidettä siitä, mikä on suomenkielen kaunein sana.

 Tottahan toki uteliaisuuteni nosti päätään kuin matelija, joka terävöityy seuraamaan käärmeenlumoojan soittoa. Aloin plärätä läpi vastauksia, joita oli tipahtanut kommenttilootaan jo hyvän matkaa yli kahden sadan siinä vaiheessa, kun menin Eskon blogia nuuskimaan. Poimin joukosta monta kaunista sanaa, mistä isoa osaa itse en olisi edes osannut ehdottaa. Yllättävien sanojen ohella mielenkiintoista oli pohtia sitäkin, että mikä oli mahtanut olla se keskeisin kriteeri, jonka perusteella vastaaja oli sanansa valinnut.

 Sitten hoksasin sanan, joka piirsi pienen hymyntapaisen kasvoille. Pupu. Kiva ja suloinen sana, jota on mukava kuiskia esimerkiksi puolison korvaan, kun ollaan hempeitä. Paitsi jos puoliso on italialainen. Nimittäin pastanjauhajan korvaan supsutettu pupu ei aiheuta mielihyvästä hykertelyä, vaan todennäköisesti partnerisi toimittaa sinut kylpyhuoneeseen. Pörröinen ja söpö pikku kani kun tarkoittaa italiankielessä kakkaa (pupù). Tosin kakkostarpeelle on myös toinen sana, jonka suomalainenkin ymmärtää helposti. Cacca on kakka italialaisellekin. Ja jotta tässä kohti rima alitetaan oikein kunnolla niin mainittakoon vielä, että suomalainen merta kuullostaa italialaisen korvassa merda, jonka sanakirjakin kääntää paskaksi.


Suomen- ja italiankieliset puput hemmottelutuulella. Kuvat täältä ja täältä.
 Tästä on suunta enää alaspäin, joten lyön kirjoitukseen loputkin alatyylin ilmaisut, joissa yhdistyvät minulle molempien rakkaiden kielten samat sanat. Toisistaan poikkeavissa merkityksissä tosin. Kuten kuulo (ital. culo). Molemissta kielissä sana lausutaan täysin samalla tavoin. Äidinkielelläni ymmärrän, että kyseessä on aisti, jolla havainnoimme ympäröiviä ääniä. Siten kuulosta puhuttaessa sijoitan sen kehossa korviin, kun taas Federicon katse painuu huomattavasti alemmas. Takapuoleen. Tai oikeammin eikä yhtään silotellen sanottuna, perseeseen.

 Hyvän peräsimen toteaminen Italiassa voi tarkoittaa myös hyvän onnen päivittelyä. Che culo! Mikä perse! Mikä tuuri! Asiayhteys ratkaisee. Koko kansan sirkustirehtöörinä tunnetuksi tullut Silvio Berlusconi on joutunut pariin otteseen hankaluuksiin kuulon takia. Sopimattomassa yhteydessä laukaistut huumorinsiemenet eivät ole saavuttaneet suotuisaa maaperää. Eräässä pilapiirroksessa Silvio-herra toteaa leveä valkaistu hymy huulillaan kiinnittävänsä perseessä ensimmäisenä huomiota siihen, millainen tyttö sitä kantaa. [La prima cosa che guardo di un culo è la ragazza]. Vakavampi tapaus liittyy Saksan liittokansleri Angela Merkelin solvaamiseen. Vaikka kummassakaan keississä ei voida käsi raamatulla vannoa, että sammakot olisivat luiskahtaneet Italian silloisen pääministerin suusta, niin pupù oli jo pöksyssä. Vahinko tapahtunut.



Korvat ja pakarat. Molempia on kaksi ja ne ovat kehonosia. Suomen- ja italiankielessä yhdistävä tekijä näille on kuulo (il culo), joka lausutaan täysin samalla tavalla molemmissa kielissä. Che culo! Kuvat täältä ja täältä

 Tässä kohti sitten heittäydytään totaalisen riettaiksi. Vai miten pitäisi suhtautua liikkeeseen, joka kehottaa panemaan. Vielä takavuosina Milanossa oli kauppa, jonka kyltissä luki: "Pane Pane". Ei muuta kuin reippain askelin liikkeen ovesta sisään ja ostoksille. Kaksi vaaleaa pitkulaista ja tasaista. Yksi vähän rouheisempi nystyröillä ja yksi tosi pitkä patonki. Nämä siis minulle ja sitten Federicon toiveet. Kaksi pyöreää ja täyteläistä sämpylää sekä pieni kakku, jota somistaa kirkkaanpunainen kirsikka. Kaiken saimme pussitettuna tai kauniisti paketoituna. Yhteishintaan vajaa neljä euroa.

 Että kun Italiassa panettaa, niin silloin mennään leipäkauppaan ja taatusti saa mitä haluaa. Paitsi rukiista. Pane on yhtä kuin leipä, mutta se lausutaan vähän kissamaisemmin paane.


Kun Italiassa panettaa, niin silloin mennään leipäkauppaan. Kuvat täältä ja täältä.
 Muutaman kerran olemme Federicon kanssa pohtineet sitä, että entä jos suomenkielen isä, Mikael Agricola, on reissanut pappis- tai Saksan yliopistovuosinaan Italiassa, jossa täkäläiset viisastelijat viinihuuruissaan ovat toimineet apupoikina Mikaelin luonnostellessa suomenkieltä. Nimittäin suomen- ja italiankielessä on satoja samoja tai ainakin samankaltaisia sanoja, vaikka merkitys on eri.

 Agricola on kirjannut sanavalmiiden velikultien vinkkejä muistiin mielissään ja ehkä hiukan kiitollisenakin. Kun sanavarastoa on ollut kasassa sen verran, että sulkakynän on voinut pujottaa takaisin telineeseen, Mikael on nostanut huulilleen kupin grapalla höystettyä kahvia ja tyytyväisenä meren taakse laskevaa aurinkoa katselleessan tokaissut ystävälleen: "Katso merta! Miten kaunis." Tässä kohti italiankielisen heimoveljen kahvi on saattanut kiepsahtaa väärään kurkkuun. Merta-sanan merkitys tuli jo julkaistua tuossa ylempänä, mutta nyt jokainen saa itse katsoa, mitä tarkoittaa sana cazzo...

 Mutta palatakseni vielä kauniisiin sanoihin. Federicon suomenkielen sanavarasto ei ole kovinkaan laaja ja arvioni on, että hän tuntee parikymmentä sanaa. Mutta koska jo kahden välillä voi vertailla, niin kysyin, että mikä hänen mielestään on se kaunein sana. Ja hänen vastauksensa on