Sen parempi soppa mitä enemmän sattumia

Taannoisen palokuntaepisodin innoittamana Viherjuuria-blogin Heidi haastoi minut muistelemaan matkoja ja erityisesti niihin liittyviä sattumuksia. Vuosien varrella on tullut reissuissa rähjäännyttyä ja monenlaisissa liemissä uitua, mutta koska kallisarvoiset valokuva-albumit ovat Suomessa ja minä Italiassa, päädyin selaamaan muistikuva-albumiani. Koska lähimuisti tuppaa tökkimään, valitsin tähän spontaanisti tapahtumia kultaisilta nuoruusvuosilta, jolloin moottoritie oli kuuma, viini virtasi Venetsiassa ja kamerakin oli vain kamera.


Kaksipyöräiset Hondat ovat aina olleet luotettavia matkakumppaneita.
1. Punaisia lyhtyjä

Aloitin aktiivisen matkamoottoripyöräilyn ylivedolla yhdeksänkymmentäluvulla silloisen poikaystäväni kanssa. Kerran kesälomalla päätimme lähteä kuluttamaan kumia Keski-Eurooppaan toisen motoristipariskunnan kera. Lomanavajaiset vietettiin Itämeren sukkulalla, nyt jo vihreämmille vesille seilaamaan päätyneellä Finnjetillä. Kun olimme tukevasti Saksanmaalla, päätimme pistäytyä Hampurissa muutaman pitkän kylmän toivossa.

Olimme siippani kanssa olleet kaupungissa edellisvuonna ja löytäneet majapaikaksi mukavan nuorisohostellin, johon ajattelimme pyrkiä tälläkin kertaa. Valitettavasti vaan huoneita ei ollut vapaana, joten nelihenkiselle seurueellemme piti löytää uusi koti. Siihen aikaan matkaa tehtiin tyyliin "nokka kääntyy sinne, minne mieli kuljettaa". Etukäteen ei siis varattu yöpymispaikkoja ja reittisuunnitelmatkin rykäistiin reissun edetessä. Hetken aikaa pyörimme St. Paulin kaduilla hotellikylttejä kalastellen ennen kuin silmään tärppäsi huokeannäköinen vaihtoehto. Pojat jäivät pitelemään pyöriä, kun me tytöt hyppäsimme alas tarakalta huoneita kysymään.

Oli vasta alkuilta, mutta hotellin ovi oli lukossa. Ovensuussa oli kuitenkin kello, joten rimputimme sitä. Lasi-ikkunoiden läpi näimme sisälle hämärään vastaanottoaulaan, mutta siellä sijaitsevan palvelutiskin takana ei näkynyt ketään. Hämärästä meitä tuijotti takaisin vain kattoon kiinnitetty valvontakamera. Rimpautimme kelloa vielä toisen kerran ja jonkin aikaa odotettuamme kuulimme ovisummerin kaiuttimesta rahinaa.
- "Niin mitä saisi olla?" kysyi karhea miesääni. Tiedustelimme tietysti vapaita huoneita. Tovin kaiutin pysyi hiljaa ja me tietysti ajattelimme, että näkymätön vastaanottovirkailija käy läpi varauskirjaa. Mutta kun virkailija taas avasi yhteyden, vastaus oli jotain muuta kuin mitä odotimme: -"Kuulkaa tytöt, ymmärtänette ettei tämä ole TAVALLINEN hotelli?" Ei ihan sillä sekunnilla uinut kaaliin, mistä on kysymys, mutta sitten meillä välähti ja hyvää iltaa toivottaen poistuimme paikalta.

Tietysti. St. Pauli ja Reeperbahn. Kuuluisa punaisista lyhdyistä, naisista ja öistä mannermaisista. Moottoripyörävehkeemme eivät vastanneet katutyttöjen työasuja. Vastaanottovirkailija oli ymmärtänyt aivan oikein, että etsimme hotellia yöpymistarkoituksessa eikä heidän hotelliinsa todellakaan tultu nukkumaan. Toisella yrityksellä löysimme sitten ihan tavallisen hotellin ja hoksasimme myös, että ei-tavallisen hotellin hinnastossa hinnoitteluyksikkö on tunti kun taas tavalliset hotellit hinnoittelevat vuorokausina. Todettakoon, että yhä nykyään tämä käytäntö vallitsee ainakin Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Italia. Viinillä virkistetty, hyvällä ruoalla kyllästetty ja rennolla asenteella maustettu maa, johon ihastuin ensitapaamisella.
2. Nautinto- ja puhdistusaine

Myöhemmin samaisella kesälomareissulla päädyimme Italiaan, jossa ensitöiksemme kurvasimme Garda-järven kupeessa sijaitsevaan Rovereton-kaupunkiin moottoripyöräilijöiden kokoontumiseen. Kun olimme pystyttäneet telttamme kuivalle hiekkakentälle elokuun helteessä, jano ja nälkä muistuttivat olemassaolostaan. Pienen budjetin matkalaisina hakeuduimme ostoksille ruokakauppaan ja mitä sieltä bongasimmekaan. Siivoushyllyssä kaikkien purkkien ja purnukoiden keskellä napotti alkoholia. PIRTUA. Suomessa superkiellettyä, mutta muistan, kuinka niihin aikoihin Venäjän puoleiset rajaporttimme vaan paukkuivat, kun pirtun salakuljetuskaruselli pyöri kiivaimillaan. Käyttötarkoituksena aineen nauttiminen, jota varten mekin pujotimme pullollisen ostoskoriimme.

Ihmettelimme tosin miksi pulloja säilytettiin siivoustavaroiden seassa, koska looginen paikka olisi ollut tietysti alkoholijuomien seurassa. (Italiassa siis alkoholit löytyvät myös lähikaupoista.) Yksittäisestä vahingosta ei voinut olla kyse, sillä hyllyntäytteenä oli laatikollinen spiritus fortista. Kysymällä moni asia selviää niin kuin sitten sekin, että italialaisissa kodeissa puhdasta alkoholia käytetään puhdistusaineena. Suomessa saman aineen etuliitteenä tunnetaan paremmin nautinto. Tämä siis selitti pullojen hyllysijoittelun lähikaupassa, vaikka totuuden nimessä useat italialaiset kotitekoiset liköörit, kuten limoncello ja liquirizia, eivät synny ilman pirtua.

Selitystenpolulta takaisin pääväylälle. Kauppareissumme aikana väki leirintäaluella oli lisääntynyt ja kansainvälistynyt. Aloitimme hiekkapölyn huuhtomisen kaatamalla muovituoppiin sitruunalimua ja mausteeksi pirtua. Kun ystävättäreni sekoitti itselleen drinkkiä, pöytäseurueeseemme saapui muutama saksalainen motoristikarpaasi. Pojat eivät olleet mitään tuulenkuljetettavia kaarnalaivoja, vaan ihan raavaita rautatankoja.

Yksi miehistä huomasi, kuinka ystävättäreni viimeisteli virkistysjuomansa lorauksella pirtua, maistoi ja otti sitten lasista reippaamman kulauksen nyökytellen tyytyväisenä. Pirtukaadon nähneen saksalaisen ilme oli epäuskoinen ja tuohtuneena hän alkoi selittää ystävilleen jotakin, mitä en ymmärtänyt, vaikka kouluaikoina olinkin taivutellut myös saksankielen verbejä. Seuraavaksi mies tempaisi pirtupullon pöydältä, kaatoi ainetta korkkiin ja kippasi kurkkuunsa. Seurasi vahvojen kirosanojen maustamaa älämölinää, kun tuikunnaukannut motoristi selvästi tuskissaan päästi ilmoille karjahduksia ja ojensi pullon toiselle saksalaiskarpaasille. Tämä toisti rituaalin ja näin pullo lähti kiertoon poikajoukossa. Vikkelimmät omaa vuoroaan välttelevät kipaisivat hakemassa remmiin uusia kulauttajia. Jossain välissä sujuvasti kommunikoiva suomalaisystävämme ymmärsi, että meneillään oli miehuuskoe.

Mies, joka oli nähnyt kun ystävättäreni terästi sitruunalimuaan pirtutilkalla, oli erehtynyt luulemaan, että muki oli täynnä puhdasta alkoholia ja että suomalainen nainen hörppii sitä ilman, että ilmekään värähtää. Ihan turha oli enää yrittää katkaista kierrettä, koska väärinkäsityksen johdosta pirtukorkillisen kumoamisesta oli tullut kynnyskysymys ja kunnia-asia saksalaismotoristien leirissä. Että tällaisen perinteen lanseerasimme niissä kekkereissä.

Mototigella. Motoristikokoontumisen pääosassa ovat paistetut vehnärieskat, joita syödään suolaisena laadukkaiden leikkeiden kera ja makean jälkiruoan niistä saa, kun päälle sivelee italialaisten ruskeaa kultaa, Nutellaa. Tekstin kokoontumisajomuistelot eivät ole tästä kokoontumisesta.
3. Suututtiin Venetsiassa

Kolmas mieleen pompannut tapahtuma on edelleen samalta matkalta. En tiedä miksi, mutta selitys voi olla se, että kyseisellä reissulla olin ensimmäistä kertaa Italiassa, johon ihastuin hiusjuuriani myöten.

Kun motoristit oli hyvästelty, ajoimme romanttiseen Venetsiaan rauhoittumaan. Niin ainakin kuvittelimme. Mukava pieni hotelli löytyi varttitunnin bussimatkan päästä kaupungista nimeltä Mestre. Itse omistaja toimi jokapaikanhöylänä ja osoittautui ystävälliseksi ja seuralliseksi tarjoillessaan syötävää ja juotavaa. Puolenyön aikaan me tarakallaistujat kipusimme orsillemme nukkumaan, mutta pojat päättivät jäädä pitämään seuraa hotellinomistajalle, joka muutoin olisi jäänyt yksin baariinsa.

Jossain vaiheessa aamuyötä havahduin hereille ja huomasin, että ystävättärenikin oli jalkeilla. Kello oli viisi aamulla eivätkä pojat olleet tulleet nukkumaan. Hetken kuluttua käytävältä alkoi kuulua töminää ja kohta pojat törmäsivät huoneeseen. Huoli ei ollut ehtinyt hiipiä mieleen, mutta miesten yöretkeily alkoi aiheuttaa närästystä. Teeskentelimme nukkuvamme ja ajattelin, että annetaan palaa kunnolla sitten, kun heräämme. Vaan aamulla koijarit olivat yhä niin koomassa, ettei satinkuti saavuttanut unimuurin taakse suojautuneita. Tai jos hetkellisesti hipaisi, ei sillä ollut tehoa, koska silmämunat pyörivät päässä ja pää kopsahti tiedottomana takaisin tyynyyn. Näytti siltä, että ainakin puoli päivää tuhlaantuisi nukkumiseen. Niinpä me aikaiset linnut otimme ja suutuimme. Oletimme, että herrat olivat lähteneet Venetsian yöhön ilmoittamatta siitä meille. Vielä enemmän oksaa otsaan kasvatti se toteenkäymätön tosiasia, että olimme suunnitelleet lähtevämme keskustaan heti aamusta. Turhautuneina päätimme lähteä tutkimaan kanavakaupungin saloja tyttöjen kesken.

Päivästä tulikin leppoisa ja kiva. Kävelimme pitkin poikin saarta ja välillä istahdimme kanaalin rannalle kippistämään lasillisella viiniä. Tosin budjettimatkalaisia kun olimme, niin haimme kaupasta kierrekorkkisen pullon ja kertakäyttömukeja, joilla toivottelimme terveyttä. Auringon alkaessa tehdä laskua, päätimme lähteä kohti hotellia. Siihen aikaan puhelimet eivät kuuluneet matkavarusteisiin, joten meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä poikien tilanteesta. Uskoimme heidän lepäävän tai heiluvan korkeintaan hotellin liepeillä. Sen takia ällistyimmekin aika lailla laskeutuessamme Rialton siltaa, sillä kirjaimellisesti törmäsimme miehiimme sillankupeessa. Aikamoinen yhteensattuma. Siipat selittivät, etteivät olleet poistuneet hotellista edellisiltana, vaan baarin mentyä kiinni omistaja oli vetänyt paksut kaihtimet alas niin, että ulkoapäin katsottuna paikka näytti olevan kiinni. Sen sijaan sisällä tarjoilu oli jatkunut ja omistaja oli itse istunut poikien kanssa rupattelemaan ja ottamaan lasillisen jos toisenkin. Yhteistä kieltä heillä ei tietenkään ollut, mutta sanotaan, että sahdista riittää sanakirjaksikin. Sopu syntyi ja loppujen lopuksi vietimme porukalla oikein mukavan illan Venetsiassa.


4. Kamera

Tämä moottoripyöräkokoontumisessa tapahtunut kohkaaminen sattui myös Italiassa, vaikkakin eri reissulla kuin kolme edellistä muisteloa. Taisi olla vuosi tai pari myöhemmin, mutta kuitenkin alkuaikaa niin, etten osannut kieltä lainkaan. Tosin muutama italialainen motoristi oli ennättänyt kaveripiiriin ja yhdessä olimme viettämässä reipashenkistä viikonloppua Faenzassa.

Yhdeksänkymmentäluvulla vyölaukut olivat muotia varsinkin motoristituristien keskuudessa ja niinpä minäkin olin sellaisen itseeni asentanut iltamenojen ajaksi. Rilluttelimme siinä sitten pitkälle aamuyöhön saakka viimeisenä ennen nukkumaanmenoa nurmikolla istuen ja lauluja rallatellen. Valokuva jos toinenkin tuli senkin illan aikana räpsittyä. Seuraavana aamuna herätys oli verkkainen siihen saakka, kunnes huomasin kadottaneeni kamerani. Ainakaan se ei ollut teltassa eikä sen välittömässä läheisyydessä. Kännykät kääntäjineen eivät vieläkään kuuluneet vakiovarusteisiin, joten pakaasissa minulla oli matkailijoiden taskusanakirja, joka sisälsi yleensä ottaen hyödyttömiä esimerkkilauseita. Tällä kertaa kuitenkin onni oli matkassa ja sanakirja tiesi kertoa, miten italiaksi sanotaan "Olen kadottanut...". Esimerkissä hävinneeksi taidettiin ilmoittaa kissa, mutta eihän minulla kissa ollut kadoksissa vaan kamera.

Lampsin kokoontumisajon järjestäjien toimistoon ja ilmoitin kamerani hävinneeksi melkein sanakirjantarkasti: "Ho perduto la camera". Minua katsottiin pitkään hiljaisuuden vallitessa. Niin pitkään, että päätin toistaa lauseen. Nyt järjestäjät kääntyivät juttelemaan hämmästyneinä toisilleen elekielen keikuttaessa kehoa. Viittomat viuhtoivat minua kohti ja päätin tarttua aseeseen räpsien kuvia ilmapokkarillani ja hokemalla kamerani kadonneen: ho perduto la camera, ho perso la camera.

Sitten eräs uskaltautui kysymään englanniksi, että missä olin nukkunut. Hotellissa tai hostellissa kenties? Jonkun kotona? En, en ja en, vaan teltassa täällä heidän leirintäalueella ja olin jo tarkastanut, ettei masiina ollut teltassa. Jatkoin ilmavalokuvausta ja olin jo vähän turhautunut, että mikseivät yksinkertaisesti osaa sanoa onko kamera tuotu heille vai ei. Uskoin, että jos joku kokoontujista olisi sen löytänyt, se olisi tuotu järjestäjille. Motoristien keskuudessa kun yleensä ottaen ollaan kovin rehellisiä. Myös Italiassa. Pieni tovi siinä intettiin ja ihmeteltiin, kun ei ymmärretty toisiamme. Mielessäni heitin sanakirjalla vesilintua, tietenkään osumatta. Näin yksinkertaisen ja tarpeellisen lauseen julkaisivat, muttei siitä tositilanteessa ollut hyötyä.

Kunnes.Kunnes yksi järjestäjistä oivalsi, että olin kadottanut kameran. Kamera. La macchina fotografica. Huolellisen lauseenrakentamisen harjoittelussa olin jättänyt kotiläksyni kesken, enkä ollut tullut tarkastaneeksi mitä sana kamera on italiaksi. Oletin kai, että koska kamera on kamera saksaksi ja ruotsiksi ja englanniksikin camera niin kai se olisi sama Italiassakin. Vaan eipä ollut ja sen seurauksena sitten päädyttiin pitämään torikokousta. Nyt ymmärrän oikein hyvin italialaisten ällistyksen, kun kerroin kadottaneeni kameran, sillä sana camera italiankielellä tarkoittaa huonetta. Kirjaimellisesti olin siis hävittänyt huoneeni.

Helpotus oli molemminpuoleista, kun järjestäjille selvisi, etten ollutkaan eksyksissä ja minulle selvisi, että joku ystävällinen nuotiopiiriläinen oli toimittanut heille vyölaukkuni, jonka sisällä kamera oli. Tosin en ollut edes tajunnut, että vyölaukkukin oli ollut hävyksissä, mutta jos näin olisi ollut, olisin todennäköisesti etsinyt sanalle italiannoksen ja tämä tarina olisi jäänyt kirjoittamatta. Ihan sen takia, etten olisi keksinyt niin vekkulille sanalle kuin marsupio (suom. vyölaukku, pussukka) vastinetta omasta päästä ja olisin saanut vyölaukkuni kameran kanssa takain ilman episodia.

Vuosien varrella teltta on ollut kotini satoja kertoja. Useimmiten ulkoilma tarjoaa todella makeat unet.

Tässä tuli nyt kirjoitettua auki muutama ranskalainen viiva muistikuva-albumista. Kun sain haasteen, listasin ensimmäisenä mieleen tulevat muistot varmuuden vuoksi puhelimeen, koska tiesin kirjoittamisen viivästyvän. Listaan tuli hiukan enemmän viivoja kuin mitä tähän tekstiin sain aikaiseksi kirjoittaa. Mutta siirrän muistilappuni sisällön tänne niin, että ehkä myöhemmin palaan muistoihin uuden postin kera. Jonkinlaista sähellystä on siis tapahtunut seuraavien merkintöjen muodossa:
- viisumissekoilua rikkinäisen renkaan kanssa
- viidenkympinkylä
- Roomaan nätissä mekossa
- ysäriläinen Milanon muodissa
- surkeinta pizzaa mutta parasta palvelua
- pojat hotellia valitsemassa
- mikkihiirisakot
- mattinykänen.
Viimeisestä viivasta mulla ei ole enää hajuakaan, että mihin tapahtumaan se assosioitui, mutta toivottavasti muistuu vielä mieleen. Kiinnostaisi nimittäin itseäkin kirjoittaa juttu, jos muistaisin, että mistä.

Kun kirjoittaa harvoin, tekstistä tuppaa tulemaan pitkä kuin kokomatkan maraton. Mutta nyt alkaa palautuminen ja sanaähkyn sulatus. Ihan vihoviimeisenä ilmoitan, etten tällä kertaa haasta ketään kirjoittamaan, vaan pyydän, että linkitätte tai kirjoitatte omia muistojanne ja kertomuksianne kommenttiosioon. Kiitos.

Kommentit

  1. Blogistani löytyy tarina oudoimmasta Italianreissustani :-)

    http://signorafinlandese.blogspot.fi/2016/09/etsintakuulutettu-signora.html

    VastaaPoista
  2. Kiitos Signora. Luin epämiellyttävän hotellimuistosi. Omistajapariskunnan epäluuloinen käytös vaikuttaa oudolta, mutta tiedä sitten, mikä siinä oli taustalla. Mutten ihmettele, että toiminta on loppunut, jos kaikki vieraat ovat saaneet saman kohtelun.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Luetuimmat

Luukku 1: Kun saapuu joulu kaupunkiin

Makunystyrät kuntoon, Riikka ja Jyrki Sukula!

Ananaspizza! Mamma mia!

Koronahorroksesta herätys

Täytetyt paprikat ja parempi mieli