venerdì 2 giugno 2017

Makunystyrät kuntoon, Riikka ja Jyrki Sukula!

Millainen elämys mahtaakaan syntyä, kun yhdistetään Riikan tuottama viini, Jyrkin kokkaama kotiruoka, pieni seurue Milanon seudulla viihtyviä suomalaisia ja tavalla tai toisella näihin sotkeutuneita italialaisia?

Se piti tietysti selvittää eräänä toukokuisena lauantaipäivänä, jolloin eri puolilta Lombardiaa starttasi muutama autokunta päämäränä Serralunga d'Alba, pieni idyllinen maalaiskylä Piemonten maakunnassa. Tarkemmin navigaattoreihin naputeltiin osoitteeksi Sukulan viinitila, jonne olimme sopineet viinitarhavierailun ja lämminsavulohilounaan. Nyt joku saattaa kysyä, että miksi ihmeessä italialaisten herkkujen keskellä olimme valinneet pääruoaksi suomalaisittain tyypillisen lämminsavulohen? Selitän.

 Kalan lämminsavustus on melko tuntematon valmistusmenetelmä ainakin mun italialaisessa ystävä- ja tuttavapiirissäni, mutta lohi on arvokala täälläkin. Tuntemani täkäläiset kalaruoan ystävät, jotka ovat saaneet iskeä hampaansa lämminsavuloheen, ovat poikkeuksetta ihastuneet kyseiseen lohiruokien kuninkaaseen. Se on myös yksi mun suomalaisista lempilautasistani, jonka taatusti muistan mainita aina, kun keskutelun aiheena on ruoka. Ja aika usein on.

 Kun joulun alla vierailin kahden ystävättäreni kanssa Sukulan tilalla maistamassa viinien kuninkaaksi julistettua Baroloa, Riikka kertoi paikallisia juustoja ja leikkeleitä mutustellessamme kuinka kyläläiset puolestaan ovat ihastuneet heillä savustettuun loheen. Kalaan, joka on kotoisin alueen pienestä lohikasvattamosta. Siis hetkinen. Täällä kukkulan rinteellä sijaitsevalla, viiniköynnösten ympäröimällä piemontelaisella pientilalla voisi syödä lähiseudulla kasvatettua, osaavin käsin savustuspöntössä savustettua ja valmistettua lohta. Kyytipoikana tilan omia ja lähialueella tuotettuja viinejä. Ilmiselvä kesäpäivän viettopaikka.


Savulohilounas syntyy taitavissa käsissä lähialueen kalakasvattamon tuoreesta kalasta.
 Milanosta Serralunga d'Albaan ajaa parissa tunnissa, mutta koska lauantai, varasimme ajoaikaa tunnin verran enemmän mahdollisten ruuhkien ja eksymisten varalta. Aiempi käyntikerta, printattu ajoreitti ja navigaattori kännykässä takasivat kuitenkin sen, että olimme ajoissa, joten ensimmäisenä ajoimme Serralungan pikkuruiseen kylään.
Kiipesimme kukkulan laella sijaitsevaan linnoitukseen, josta avautui huikea näkymä kesäauringossa kylpevän maakunnan yli aina vuoristoon saakka, missä korkeimmat huiput olivat yhä lumen peitossa. Linnaan pääsee opastetulle kierrokselle, jota olen kovasti kuullut suositeltavan, mutta tällä kertaa tyydyimme käyskentelemään linnan pihamaalla ja kulkemaan kylän raiteilla.

Etelä-Piemontelaista maalaismaisemaa Serralunga d'Alban ikkunasta katsottuna.

 Kun saavuimme tilalle, Riikka oli meitä vastassa rosekuohuviinin kanssa. Tuotapikaa myös pieni apukokki riensi tarjoilemaan maukkaita lohitartar-leipiä. Siinä tarjoilujen hyväillessä makunystyröitä esittäydyimme puolin ja toisin ja aloitimme yhteisen kesäpäivän vieton leppoisan pikkujuttelun merkeissä.
Auringon säteet suorastaan hukuttivat alueen syleilyynsä ja viinitarhan köynnösten hennon havinan keskellä pääsimme myös seuraamaan aitiopaikalta lohen savustusta ja lounaamme valmistumista. Kaikki aistit avaava herkullinen hetki ennen viinitarhaan siirtymistä.


Ruokahalun herättäjänä taivaallisia lohitartar-leipiä pirteästi kuplivan laadukkaan kuohuviinin kera. (Kuvat: Terhi Pylväläinen)

 Pääasiassa Sukuloilla viljellään Nebbiolo-rypälettä, josta valmistettava Barolo on yksi arvostetuimmista viineistä alan harrastajien keskuudessa. Viini kuuluu Italian valtion takaamaan korkeimpaan laatuluokkaan DOCG (Denominazione di Origine Controllata e Garantita), mikä käsittää tarkkaan määritellyn tuotanto- ja valmistusprosessin lisäksi myös tuotantoalueen ja -määrien rajoittamisen.
 Baroloa tuotetaan hyvin suppealla, noin 1300 hehtaarin alueella eteläisessä Piemontessa. Maailmanlaajuisesti ajatellen alue on todella pieni, esimerkiksi noin 25 kertaa pienempi kuin kuuluisa Champagnen alue Ranskassa, minkä takia myös Barolo-viinin vuotuiset tuotantomäärät ovat pienet. Siksi viininystäville Barolon alue on yksi tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista Italiassa.

Riikka Sukula kertoo selkeästi ja mielenkiintoisesti viininviljelystä ja sen haasteista. Tila sijaitsee Barolon alueella, joka on viininystävien tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita Italiassa.
Nebbiolo-rypäleen hienon hienoja kukintoja toukokuussa. Vain murto-osa kehittyy ja kypsyy mehukkaiksi rypäleiksi terttuissaan niin, että syys-lokakuussa ne koristavat köynnöksiä ennen sadonkorjuuta.

 Mutta ei todellakaan tarvitse olla asiantuntija vieraillakseen Sukuloilla, koska Riikka osaa kertoa viljelystä, tuotannosta ja niiden haasteista erittäin selkeästi ja kiinnostavasti. Noin kahdeksan kuukautta kestävä kasvuaika jakautuu useaan vaiheeseen, joista pääosa hoidetaan käsityönä, kuten kasvuston ohjaaminen, energiavarkaiden hätyyttäminen ja vihreä sadonkorjuu.
Eikö viinitilallisen arki sitten olekaan sitä, että vuodesta toiseeen istutaan noja- tai aurinkotuolissa odottamassa sadon kypsymistä ja sitten, kun sato on korjattu, rypäleet poljettu ja laitettu valmistusprosessiin, palataan jälleen tuoliin odottamaan seuraavan vuoden satoa? Se kannattaa käydä itse selvittämässä paikanpäällä, vaikka kiinnostuksen kohteena olisikin itse lopputuote ja sen nauttiminen. Koska tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa vaan nautintoa.

Jos aperitiivi oli avannut ruokahalun, niin käynti viinitarhassa herätti viinihalun. Oli aika siirtyä ruokapöydän ääreen. Alkuruokana isäntäväki tarjoili nokkoskeittoa Muumi-mukeista. Se oli oiva aloitus suomalaispainotteiselle kotiruokalounaalle, jota kyyditsivät paikalliset viinit. Lämpimän savulohen lisukkeena saimme hölskykurkkuja, perunasalaattia, tuoresalaattia sekä parsaa ja keitettyjä munia, ja koko komeuden kyytipoikana korkeimpaan laatuluokkaan kuuluvaa Roero Arneis-valkoviiniä. Talon omaa Barolo-viiniä nautimme maukkaiden paikallisjuustojen kera, ja vielä jälkiruoaksi lusikoimme jäätelöä. Ruoansulatusta auttamaan lähetimme espressot ja snapsit. Voe pojat! Liian paljon hyvvee on ihanoo.

"Mitähän hyvää Jyrki on tehnyt perunoista tänään?"
Italiassa ei ole itsestäänselvyys, että perinteisiin suomalaisiin ruokiin kuuluvia raaka-aineita löytyy tai että maut olisivat samanlaiset kuin Suomessa. Esimerkkinä uudet perunat ja mansikat, jotka maistuvat erilaisilta Suomessa ja Italiassa. (Kuva: Terhi Pylväläinen)

Italiassa sanotaan, että viiniä pitää maistaa siellä, missä se viljellään ja tuotetaan. Viinin maku muuttuu paitsi aika- myös maantieteellisellä matkalla. (Kuva: Terhi Pylväläinen)

Siinä se on. Herkku, jonka takia kannatti ajaa yli 150 km. Sivuunsa.

 Vaikka lounasruokailun teemana oli suomalainen ruoka, ruokailuun käytettävä aika noudatti italialaista ajanlaskua. Minuuttien asemesta ruokapöydän ääressä viihdytään tunteja. Niinpä iltapäivä oli jo pitkällä, kun tyytyväinen ja kylläinen seurue nousi ja siirtyi hetkeksi terassille ennen paluumatkalle lähtöä. Viimeisiä valokuvia, silmäyksiä upeisiin maisemiin, raukean maalaiselämän henkäyksiä, kiireettömyydestä nauttimista, kiitoksen sanoja ja iloiset hyvästit. Seuraavaan kertaan. Hieroitte makunystyrät kuntoon, Riikka ja Jyrki Sukula!

Kylläinen ja tyytyväinen retkiseurue. Kaikin puolin onnistunut lounasretki Serralunga d'Albassa. Suosittelen (http://www.sukula.com/).

domenica 7 maggio 2017

Yötön yö ja kaamos - miten valo ja sen puute ovat vaikuttaneet italialaiseen kumppaniin

Siellä täällä pulpahtelevista valokuvista huomaa, miten valoisuus Suomessa on lisääntynyt aimo harppauksin. Silloin tällöin italialaisilta pulpahtaa kysymys, että miten valon jatkuvaan läsnäoloon Suomessa oikein tottuu? Omasta puolestani vastaan, etten ole havainnut tarvitsevani totuttelua, koska saan valosta virtaa ja nautin täysin sen läsnäolosta. Ei se minua häiritse. Negatiivista on ainoastaan se, että Suomessa valoisa ajanjakso on lyhyt. Toisaalta kerron myös, että vaikeampaa minulle on ollut asennoituminen kaamosaikaan, vaikka käytännöllisesti katsoen pimein ajanjakso on yhtä lyhyt kuin yöttömän yön aika. Kaamos vaan tuntuu paljon pidemmältä. Itseanalysointi on edennyt jopa niin pitkälle, että olen hoksannut pitäväni - tai sietäväni - lämmintä huomattavasti paremmin kuin kylmää, joten tästä voinee vetää karkean johtopäätöksen, että viihdyn paremmin valossa ja lämpimässä kuin pimeässä ja kylmässä.

Toinen asia on, että miten valo ja pimeys vaikuttavat ihmiseen. Tästä aiheesta löytyy valtavasti materiaalia niin tieteellisesti tutkittuna kuin mutu-tuntumalla havaittuna ja mielipiteinä esitettynäkin. Oma havaintomateriaalini makoilee parhaillaan tuossa vieressä sohvanpätkällä ja seuraavaksi kerron kaksi esimerkkiä siitä, miten pääasiassa Milanon leveys- ja pituusasteilla elämänsä viettänyt tummatukka on reagoinut valoon ja pimeyteen Kuopion gps-koordinaateilla.

Valo
Kuinka valon läsnäoloon tottuu tai miten se vaikuttaa ihmiseen?
Muutama vuosi sitten olimme viikon mittaisella remonttilomalla Kuopiossa, jossa meillä on pieni kaksio. Olimme tulleet kunnostamaan asuntoa taloyhtiön laajan remontin jäljiltä seuraavia vuokralaisia varten ja itse asuimme vanhempieni luona keskustassa. Puolessa välissä viikkoa, kun takana oli jo jokunen remontintäyteinen lomapäivä unohtamatta muita ystävätapaamisia ja kielikylpyjä, lounastimme suomalais-italialaisen ystäväpariskuntamme kotona pitkän kaavan mukaan. Herkuteltuamme itsemme kylläisiksi ja tasoitettuamme kylläistä oloa parilla ylimääräisellä ruokaryypyllä vauhdikkaan rupattelun säestäessä viihtyisiä lounastunteja päädyimme kotona päiväunille.

Minä heräsin parin tunnin unilta kahdeksan aikaan illalla ja päätimme äitini kanssa lähteä satamaan kävelylle ja iltaoluelle. Siinä vaiheessa Federico oli yhä syvässä unessa, joten jätimme hänet jatkamaan unia. Tuntia myöhemmin hän heräsi ja varsin pian huomasi, että äitini ja minä olimme jo lähteneet ja vain isä nukkui yhä. Valoa tulvi ikkunoista ja hän ajatteli, että on aika lähteä liikkeelle. Rivakasti pesulle, vaatteet niskaan ja asunnolle remonttia tekemään. Matkalla olisi pitänyt tehdä pikkuostoksia kioskista, mutta ripa ei inahtanutkaan sitä vetäessä. Outoa, miten kioski vielä puoli kymmeneltä oli kiinni, vaikka yleensä se aukesi yhdeksältä. No, eteenpäin, olihan siinä vielä jokunen kioski matkanvarrella.

Jalan matkaa taittava Federico kurvasi Kauppakadulle. Kuopion Kauppakatu - tuo kaikkien ravintolamaratonien kehto ja ehdoton aatelinen. Vastaan käveli iloisen puheensorinan ympäröimiä seurueita ja kadun molemmin puolin terassit olivat täynnä hyvinpukeutuneita ihmisiä. Mitä ihmettä? Kello ei ole vielä kymmentäkään ja paikat jo pullottavat kiireetöntä ja ilmeisen hyvin viihtyvää ravintolakansaa. Kyllä suomalaiset sitten osaavat nauttia kesästä. Kunnes, kuin salama kirkkaalta taivaalta, mieleen iski epäusko. Epäröiden Federico lähestyi erään soittoruokalan portsaria: - "Morning... or evening...?"
Ovimies katsoi hetken aikaa epäröiden ja oivallettuaan valon vaikutuksen ihmiseen hymyillen heitti Federicon sisään: - "Nyt on ilta. Tule juomaan olut. Minä tarjoan. Ensimmäisen".

Pimeys
Mistä tietää onko kello kolme iltapäivällä vai yöllä?
 Ensimmäisellä yhteisellä joululomalla katselimme pubin ikkunan läpi kuinka kahdelta iltapäivällä alkoi olla hämärää kuin sateisen synkkänä päivänä ja kolmelta oli jo pilkkopimeää. Tähän aikaan vanhempani asuivat vielä lapsuudenkodissani eräässä Kuopion lähiössä, jossa meillä oli lomaresidenssi. Oluttuoppien ääreltä muutaman mutkan kautta päädyimme kotiin, jossa sitten touhusimme jotakin ja jutustelimme vanhempieni kanssa ruokapöydän ääressä aperitiivia napsien ja napostellen.

Jonkin ajan kuluttua katsoin kelloa, joka lähestyi iltaseitsemää. Federico haukotteli ja kysyi minulta, että jokohan kohta mentäisiin nukkumaan. Olin äimistynyt ja sitten vähän huolissani. Oliko kaikki lomaruljanssi vienyt Federicosta mehut? Tai oliko mieheen iskenyt pöpö? - "Mikä on? Mehän ollaan menossa kohta ulos illalliselle. Jos tuntuu, niin mene sä nukkumaan ja mä käyn illastamassa".
Samassa haukotus vaihtui hymyyn ja sameihin silmiin syttyi kipinä. -"No niin tosiaan. Musta ihan tuntui, että kohta on jo puoliyö, koska oon elänyt iltaa jo niin monta tuntia".


Niinpä. Valo ja pimeys voivat hämmentää samankin vuorokauden aikana. Valo-kertomuksessa Fede oli herännyt aamuun ja menossa jatkamaan remonttia, mutta päätyikin terassille illanviettoon. Pimeys-tarinassa sen sijaan mies oli valmistautunut nukuumaanmenoon, mutta löysikin itsensä vielä illalliselta ystävien kanssa. Ulkomaalaiselle Suomi voi tarjota positiivisia elämyksiä monin tavoin.

Minulla on yksi vastaavanlainen kokemus lapsuudenajan juhannuksesta. Luulin heräänneeni päiväunilta juhannuspäivän aamuun ja missanneeni koko aattoillan riemut, mutta pitkä ihana aattoilta olikin vasta aluillaan...

domenica 26 febbraio 2017

Neitsyt Marian silmät ja kiehuvat jalat

Taas tänään, helmikuun jo vetäessä henkeä loppurutistusta varten, aurinko työnsi pilvet tieltään ja pollotti mukavasti siellä horisontin ja taivaanlaen välissä. Taas tänään Federicon kaktuksissa talvehtineet heinäsirkat nousivat ruukun reunalle paistattamaan päivää. Mutta vasta tänään piipahdettuani pihalla huomasin, kuinka kevään ensikukkaset olivat nuupahtamaisillaan nurmikolla. Pikkuruiset margaritat ja neitsytmariansilmät.

Silmäyksenluonti kevääseen.

Epävirallisesti olen siis missannut kevään alkamisen tänä vuonna. Viralliseti tosin Italiassa kevät alkaa 21. maaliskuuta, jota on mahdoton ohittaa, koska takuuvarmasti kaikki siitä pikkujuttelevat kyseisenä päivänä. Silti minua harmittaa, sillä harhaisena olen kuvitellut olevani tässä-hetkessä-eläjä, jota todistettavasti en ole, koska en ole älynnyt selkeitä keväänmerkkejä. En, vaikka olen saanut niistä niin monta muistutusta.

 Ystävänpäivänä olin orkideantuoksuissa tunnelmissa, joten lähetin kukkasentuoksuisia toivotuksia ystävälleni Suomeen. Paluuviestissä sain koirankakan-, märän hiekan- ja sulavedentuoksuisia toivotuksia. Lemmikin ulosteenhaju taipuu täälläkin lemmikin ulosteenhajuksi ja kosteista pienistä sorakeitaista tulvahtavat lemahdukset vastaavat kaiketi kastuneen hiekan aromeja. Sulavesi täällä virtaa virtsana ja esiintyy ammoniakinhajuisena varsinkin asemankulmilla kulkiessa. Mutta kevättä en hoksannut, vaikka kaikkea tätä ihan nenäni edessä olikin.

Monelle italialaiselle Sanremon musiikkifestivaali merkitsee talven taipumista. Ystävänpäivää edeltävällä viikolla vietettiin festivaalia, jonka jälkeen kukkakauppiaille ilmestyivät ihanat värikkäät kevätesikot (ital. primula). Juhlaviikon aikana eräänä iltana Fede totesi kotiutuessaan että kevät on tulossa, koska jalat kiehuvat kengissä. Vaan minulla eivät helikellot helähtäneetkään. Mutta jotta ensi vuonna ja sitä seuraavinakin näkisin margaritat ja madonnansilmät täydessä loistossa, pistän nyt totena mekkoon, että havahdun kevään tuloon, kun Feden kattilat alkavat kiehua ja musiikkifestivaali Sanremo valtaa olohuoneet.


Varma keväänmerkki. Feden kattilat, joiden alkaessa kiehua kannattaa alkaa vilkuilla myös muita merkkejä. Ettei käy niin, että alkaneesta keväästä jäävät käteen vain jo kukoistuksensa nähneet kevätkukkaset.

mercoledì 1 febbraio 2017

Pasta alla Cremasca

Talven kylmimmät päivät ovat vierähtäneet pitkälti kotioloissa, jos ei lasketa työn vaatimia pakkoliikkeitä eikä muutamia ihan mieluisia tapahtumia, jotka ovat kuljettaneet posken- ja sormenpäät ulos kohmettumaan. Kotona vilua pakoillessa on tullut tehtyä monenlaista äärimmäistä laiskuutta vaativaa hommaa, kuten löhöiltyä divaanilla silmät televisiota tai näyttöruutua tapittaen. Toisinaan vain kädet ovat työskennelleet tuottaen villalangoista erilaisia lämmikkeitä samaan aikaan kun aivot ja ajatukset ovat paenneet erilaisiin virtuaalisiin ympäristöihin.

Ihan turhaa television töllötys ei sentään ole ollut, koska eräänä sunnuntaiaamupäivänä tykkäämässäni kokkausohjelmassa törmäsin mielenkiintoiseen ohjeeseen, jonka tarjoilen nyt teille.

Pasta alla Cremasca. Reseptissä suositellaan tummien keksien käyttöä, jotta annos saa vähän väriä. Mutta väristä viis, herkullista on. Koska unohdin ottaa omat kokkauskuvat, kaikki artikkelin kuvat olen pöllinyt eri lähteistä. (Tämä kuva on täältä)


Pasta alla Cremasca
neljälle hengelle

350 g  pastaa esimerkiksi simpukkaa tai perhosta
100 g  voita
4-8     salvian lehteä
8 rkl    tummaa amarettikeksiä (3-5 kpl koosta riippuen)
8 rkl    parmesaaniraastetta
suolaa


Kaada lasiin ruoanlaittojuoma. Mielellään punaviiniä.
Keitä pasta runsaassa suolalla maustetussa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan.
Pastan kiehuessa sulata voi miedolla lämmöllä kattilassa ja heitä joukkoon salviat. Jottei voi kärähdä, minä yleensä sammutan tulen heti, kun voi on sulanut.
Laita amarettikeksit keittiöpyyhkeen sisään ja murskaa ne käyttäen joko nyrkkiä tai jotain kättä pidempää kuten mukinpohjaa tai vasaraa. Murskeen kuuluu jäädä hieman rosoiseksi, se ei missään nimessä saa olla pelkää pulveria.
Tässä vaiheessa voit ottaa kelpo kulauksen lasista odotellessasi pastan kypsymistä.
Kun pasta on valmis, käytä se lävikössä ja kaada takaisin keitinkattilaan. Älä huuhtele pastaa.
Lisää kattilaan maustunut voisula - salviat voit noukkia pois ennen kaatoa tai jos keksit olivat vaaleita, salviat voivat jäädä värittämään annoksia - amarettimurska ja parmesaaniraaste. Sekoita kunnolla ja tarkista maku.
Annostele värikkäille lautasille, täytä viinilasit ja kutsu porukka syömään.

Ruokapöydässä ota reilusti vastaan saamasi kehut. Olet ne ansainnut.

Tämän ruokalajin salaisuus on amarettikeksien ja parmesaaniraasteen yhdistelmä. (Kuvat täältä ja täältä)

domenica 15 gennaio 2017

Mustarastaan tammikuu

Vuosi 2016 päättyi hallitun hillitysti. Joululta alkoi ihana tekemättömyys, jota kesti aina uudenvuoden yli loppiaiseen saakka. Che bello non far niente! Nyt sitten akku on ääriään myöten täynnä ja sekaan on tullut sotkettua pakkasnestettäkin sen verran, ettei Italiaa jäynäävä jääkausi ole päässyt iholle. En muista, että oliko viime talvena yhtä kylmää tai ainakaan yhtä pitkää yhtäjaksoista kylmää kuin nyt. Luultavasti oli, vaan vuodessa muisti tuppaa tasaantumaan.

Niin tai näin, täällä pohjoisessa kuitenkin talvea vasta harjoitellaan, kun sen sijaan eteläistä Italiaa se on koetellut jo kovalla kädellä. Lunta tulee ihan tupaan asti, mikäli joitakin fb:ssä pyöriviä kuvia on uskominen. Toisaalta talven kylmimmät vuorokaudet, tammikuun lopun mustarastaan päivät (ital. i giorni della merla), ovat vielä edessäpäin. Uskomus perustuu vanhaan legendaan, jonka alkuperästä on olemassa useita tarinoita.

Mustarastaan päivät. Kuva täältä.
 Erään kertomuksen mukaan turhautunut ja ilkeä tammikuu kohteli huonosti alunperin vaaleahöyhenistä rastasta. Vuosi toisensa jälkeen se viihdytti itseään muuttamalla sään jäätävän kylmäksi joka kerta, kun rastas lähti pesästään ruoanhakuun. Lopulta rastas väsyi vainoamiseen ja päätti varastoida ruokaa seuraavaa talvea varten niin paljon, ettei sen tarvitsisi poistua pesästään koko tammikuun aikana.

Koetti seuraava tammikuu ja rastas pysytteli kolossaan nauttien ruoasta ja lämmöstä. Vihdoin kuukauden viimeinen päivä se tuli ulos ja lauloi iloisesti pilkaten tammikuuta siitä, että oli onnistunut huiputtamaan tätä. Tammikuu suivaantui niin paljon, että pyysi helmikuulta lainaan kaksi päivää ja heitti ilmoille valtavan lumimyräkän tuulen ja pakkasen kera. Rastas pakeni lähimmän talon savupiipun suojiin, jossa joutui viettämään kaikki hallapäivät. Kun kuukausi viimein vaihtui ja helmikuu toi muassaan auringonpaisteen, rastaspoloinen uskaltautui ulos suojastaan. Se oli elossa, mutta sen kaunis valkoinen höyhenpeite oli värjääntynyt noenväriseksi, jollaiseksi se jäi pysyvästi. Oli syntynyt mustarastas ja mustarastaan päivät.

Kuten useimmat legendat, myös tämän tarinan juuret ulottuvat historiaan. Muinaisessa Romuluksen luomassa roomalaisessa kalenterissa oli 304 päivää, jotka jakautuivat kymmenelle kuukaudelle maaliskuusta joulukuuhun. Sittemmin kuningas Numa Pompiliuksen aikakautena hoksattiin, että alkuperäisessä laskussa jotakin oli mennyt pieleen ja vuosikalenteriin lisättiin 50 päivää. Samalla kalenteriin harsittiin kaksi uutta kuukautta, tammi- ja helmikuu, ja kuukausikohtaisten päivien lukumäärä pähkäiltiin uusiksi. Silloin tammikuulle annettiin 29 päivää. Jotta kävikö siinä loppujen lopuksi niin, että sittemmin tammikuu on unohtanut palauttaa helmikuulta lainaamansa kaksi päivää?

Virkattuja hiuspantoja ja kaulureita.

Joka tapauksessa taas tänä vuonna tammikuu ilkeilee, mutta tasapuolisesti kaikille. Toisaalta talvineuleiden myyntiaika on pidentynyt ja ilokseni kotikulman neule- ja ompelutarvikekauppa otti myyntiin kaulureitani ja otsapantojani. Joten itse asiassa vuosi 2017 on alkanut mukavissa merkeissä.